Puhumisesta on tullut minulle pakottava tarve. Jos joku sattuu kysymään jotakin omasta olostani tai tämän hetkisestä tilanteesta, puhun. Puhun niin pitkään ja toistellen samoja asioita, että kuuntelija alkaa katua kysymystään. :D
Eilen juttelin siskoni kanssa. He tulivat meille rääppijäisiin ja siinä samalla sitten otin hyvin röyhkeästikin kenties puheeksi lapset. Kysyin suoraan heidän lapsiaikeistaan ja sain suoria vastauksia. Tuntui siskonikin miettineen näitä asioita ja oli kenties hyvä, että niistä asioista vihdoin puhuttiin ääneen.
 |
| Kuva: cecilya sxc.hu |
Hän tuntui olevan vähän epävarma siitä, että onko se soveliasta, jos hän saisi lapsen ennen minua. Yritin parhaani mukaan vakuuttaa, että ei siinä ole mitään väärää. Äitiämme hän tuntui pelkäävän eniten. Siskoani harmitti äitimme reaktio hänen kilautumiseensa. Äiti ei ollut asiasta ollenkaan niin iloinen kuin silloin kun minä menin kihloihin. Väärin. Niin väärin. Siispä siskoni pelkää, että mitä äiti sanoo jos hän saa ennen minua lapsen.
Minusta se on erittäin surullista, että pitää ajatella tällaista asiaa. Eikös kaikki kuitenkin elä omaa elämää ja saa tehdä omia päätöksiä? Olen vihainen äidillemme. Miksei hän voisi pitää suunsa supussa edes joskus? Eikö hän voisi ajatella, että miltä toisesta tuntuu kun oma äiti tuomitsee kihlautumisen ja kenties lapsen? Varsinkin kun siskollani on mitä mahtavin mies. Heistä tulisi mahtavat vanhemmat.
Toivon todella, että juttelumme helpotti siskoni oloa ja että hänen ei tarvitsisi miettiä mitä muut ovat mieltä. Minä ainakin olisin iloinen. Vaikka kenties se pikkuisen kirpaisisikin, etten se ole minä joka on raskaana.
