Mies on jo kaverinsa luona punkkaamassa, jotta pääsee töihin. Minä ja tavarat jäätiin jälkeen. Hirveällä tohinalla yritetään nyt saada asuntoa, että ikävä helpottaisi ja elämä lähtisi soljumaan uomiinsa.
 |
| Kuva |
Mulla on ihan kamala stressi tästä kaikesta. Siitä, että pitää jättää koko elämä tänne ja lähteä. Siitä, että kummilapset ja molempien perheet jäävät tänne. Siitä, että miten saadaan järjestettyä kaikki asuntoasiat ja näytöt yms. kun vain toinen meistä on siellä pääkaupunkiseudulla. Pakkaaminen on jotain aivan hirveää. Se on hirveää vaikka olisi mies auttamassa. Vielä hirveämpää siitä tekee äiti. Jo ajatus äidistä täällä mun kanssa pakkaamassa saa mut repeämään raivosta! :D Ja toisessa hetkessä itken miehelle kun on niin kova ikävä häntä. Lisäksi meidän pitää myydä tai varastoida puolet meidän omaisuudesta, koska näin isoa asuntoa meillä ei ole varaa vuokrata. Valintojen tekeminen on vaikeaa.... Ja kaiken tämän keskellä mulla on työhaastattelu, joten siihenkin pitäisi pystyä keskittymään edes hetken ennen sinne marssimista. Toki tässä on lisäksi vielä kaikki lapsiasiat, jotka tuolla takaraivossa kovasti rymistelevät sitä suljetun arkun kantta.
Että sellasta. Elämä muuttuu. Tulevaisuus tuo tullessaan kaikenlaista uutta jännää. Mutta se tuo mukanaan myös ikäviä juttuja. Sellaisia juttuja, joita en haluaisi ajatella ollenkaan. Nyt olisi tärkeää saada ajatukset kasattua. Mutta miten tehdä se? Mielellään heti?