9. kesäkuuta 2014

On okei olla vähän pullea

Näin sanoi minulle työpaikkani terveydenhoitaja, mutta oikeasti se ei ole okei.

Pulleita ja lihavia on aina katsottu vähän vinosti. Vai olenko itse kokenut asian vain olevan niin? Minua hävettää ottaa sitä yhtä suklaakarkkia työpaikan kahvihuoneessa, kun jollain on synttärit, tai ostaa kaupasta limua ja sipsipussi leffailtaa varten tai käydä kesäaikaan jätskikiskalla.

Olen kokenut olevani aina lihava. Silloin ala-asteellakin. Ja silloin en todellakaan ollut lihava. En ollut lihava ennen kuin muutin pois kotoa. Minulle vain aina äiti ja sisko toitottivat sitä "Pari kiloa kun saisit pois niin tuokin paita istuisi paremmin päällesi." Joten aloin uskoa siihen. Koin huonoa omaatuntoa ties missä tilanteissa. Liikuntatunnit olivat kamalimpia, kun ajattelin olevani juokseva lihapulla.

Kuva
Sitten kun muutin pois kotoa, annoin periksi kaikille haluamisilleni ja aloin lihota pikkuhiljaa. Aloin syödä jos mihinkin ongelmaan. Yksinäisyyteen, tylsyyteen, suruun, iloon... Aloin yhdistää ruoan erilaisiin tilanteisiin, esimerkiksi leffaa katsoessa pitää olla sipsejä ja limua.

Silloinen poikaystävä kun jätti, tämä kaikki räjähti käsiin. Masennuin ja ilmeisesti ruokin itseäni hyvin epäterveellisesti. En jaksanut kiinnittää mihinkään huomiota. Tästä ajasta minulla on hyvin hatarat muistikuvat.  Pahimpina aikoina muistan sokerinnälässäni tehneeni jopa sokerivesikuorrutetta ja syöneeni sen. Yök. Kamalaa tunnustaakkaan. Lisäksi ostin aina useamman keittokinkkupaketin ja saatoin syödä sellaisen paketillisen yhdeltä istumalta. Omituista. Miten tuli mieleenkään tehdä niin?


Jokatapauksessa painohistoriani ei ole kovin hääppöinen. Yhdessä vaiheessa yksin asuessani liityin hetken mielijohteesta Painonvartijoihin. Siellä olin puoli vuotta, ja pudotin yhteensä 6 kiloa. Nuo pudotetut kilot ovat tulleet korkojen kanssa takaisin. Jos olisin pysynyt tuossa koossa, olisi nyt pudotettavaa vain kilo. No, turha tietysti tällaisia on miettiä. Tilanne on nyt mikä on.

En ole ennen käynyt ravitsemusterapeutilla, joten jännitän tuotakin ihan kamalasti. Pelkään sen olevan syyttelyä koko juttu. Vaikka eihän se varmaan ole. Ei ollut viime vuoden Motivire -kampanja työpaikallakaan sellainen. Pääsimme kehonkoostumusmittaukseen tuolloin ja saimme kaikki myös askelmittarit. Silti pelkään, että pillahdan vain itkuun enkä osaa olla nätisti siellä. Inhoan keskustelua painostani. Olen niin väsynyt niihin inhoaviin katseisiin ja niihin kommentteihin lihavuudestani. Olin lähellä pillahtaa itkuun siellä polikäynnilläkin, kun puheeksi tuli mun paino.

En tosiaan osaa käsitellä tätä asiaa aikuismaisesti vaan käyttäydyn kuin pieni lapsi, jolta viedään tikkari...

Kuva

4 kommenttia:

  1. Kyllä mä oon kokenut et ihmiset kattoo jokseenkin kieroon ku ylipainosena (selkeesti) meet sen sipsipussin kanssa kassalle tai jossai työpaikan tai koulun ruokalassa ku ruokaa otan...vaikkakin oikeeesti nykyään annokset koostuu oikeestaan salaatista ja sipsit on niitä hiton minipusseja (niitäkin vaan kerran pari kuukaudessa).
    Silti painoa on liikaa, kyllä mä sen tiiän enkä mitenkään kiellä tai uskottele olevani normaali tai vain vähän ylipainoinen, sillä vaikka painoa oon saanu tiputettua edelleen on yli kymmenen kiloa että olisin lähelläkään normaalipaino, eikä oikeesti noiden hormoonien kanssa se pudottaminen ole helppoa (aivan kauheeta takkuamista, vaikka kuinka liikun ja terveellisesti syön niin paino putoaa armottoman hitaasti...noin sen kilon kuukaudessa jos sitäkään). Mutta jospa tää tästä joskus.
    Ite olen kerran käynyt ravitsemusterapeutilla, oli kiva nainen ei tuominnu tms

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jollain tavalla kyllä hullua miten ihmiset tuomitsevat. Meitä on kuitenkin niin moneen junaan. Ja eihän sitä tiedä, että onko toisella kenties jokin sairaus lihavuuden takana. Koko aihe koetaan melkeinpä tabuksi. Kun nykyään kaikenlaiset terveysdietit tai terveysintoilijat ovat niin muotia.

      Syömisen lisäksi inhottavaksi koen vaatteiden ostamisen. Isoja kokoja kun on hankala löytää ja sitten ne on vielä aseteltu sillä tavalla, että hävettää niitä mennä edes katsomaan...

      Kiitos kommentistasi. Helpottaa oloa, kun tietää ettei ole ainoa, joka tuntee olonsa kytätyksi. Vaikka tietenkin toivoisin, ettei kumpaakaan tai ketään kytättäisi. Ettei kukaan kokisi oloaan kurjaksi.

      Hirveästi tsemppiä painonpudotukseen! Sulla on vauhti jo menossa, mulla vasta alkamassa. Ja alotus tuntuu aina olevan pahin...

      Poista
  2. Hei!
    Löysin vasta hetki sitten blogisi pariin. Ihana nähdä muiden kamppailevan samojen dilemmojen kanssa. Itsekkin olen siis ylipainoinen vauvakuumeilija. "Yritystä" meillä takana reilu vuosi. Olen kovasti miettinyt tutkimuksiin hakeutumista, mutta pelkään kovasti että kaikki huomio menee minun ylipainooni, eikä raskaustoiveita oteta tosissaan ennenkuin 10kg painosta on lähtenyt. Nyt siis aloittelen painonpudotusta kuumeilun ohessa.
    Tsemppiä sun matkaan, jään seurailemaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja tsemppiä painon pudotukseen!

      Mun on paino jumiutunut paikalleen. Viimeiset kaksi kuukautta ei ole tapahtunut muutosta mihinkään suuntaan. Tavallaan hyvä sekin. Mutta kun edelleen olisi pudotettavaa vaikka kuinka....

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)