Takki auki

En ole eläissäni ollut näin haavoittuvainen kuin nyt.

Viikonloppuna tapahtui monta asiaa. Niistä tärkeimmät ovat kummipoikani syntymä ja se, että miehen perhe melkein kokonaisuudessaan tietää, että yritämme lasta.

"Moi, olen lapseton."

Mies kertoi isälleen ja minä olin jo aikaisemmin kertonut miehen veljen tyttöystävälle, hyvälle ystävälleni. Nyt he kaikki tietävät. Vielä pitää kertoa miehen pikkusiskolle ja hänen kihlatulleen. Ja minun perheelleni. Menemme tänään juttelemaan yhdessä miehen vanhemmille tästä koko sotkusta. Siitä tulee rankkaa.

Seuraavista viikoista tulee rankkaa, kun mun pitää selittää äidilleni, että hänen lapsensa on lapseton. Ainakin nyt. Tällä hetkellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ICSI. Ja sekään ei ole ihan lähellä, koska olen ylipainoinen. Ja taustani tietäen, kun olen masentunut, syön.

Tämän aamun ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ihmeessä minä kerron, että en voi saada lapsia.

Kuva

Elämän ihme

Kaiken tämän murheen keskelle syntyi pieni poika. Parhaan ystäväni poika. Minun kummipoikani. Terve poika. Suloinen kuin mikä. Ainakin kuvista päätellen. En malttaisi odottaa, että saan hänet syliini tuhisemaan.

Samaan aikaan pelkään reaktiotani. Minkälainen tunnemyrsky ylitseni kulkee, kun saan syliini vastasyntyneen? Olen iloinen ystäväni puolesta, koska heilläkään ei ollut helppo taival raskauteen. Samalla olen kamalan surullinen, etten voi tarjota miehelleni sitä iloa.

Kuva

Apua

Aion tänään varata ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Käynti on ilmainen. Toivottavasti siitä on jotain apua...

Pian alkaa myös Kiloklubin nettivalmennus. Kumpa saisin päähäni iskostettua uudenlaisen ruokarytmin ja helkkukiellon. Kumpa voisin olla ajattelematta ruokaa. Kumpa se olisi vain välttämätön paha.

ps. Tänään alkoi taas keltarauhashormoni -kuuri. 10 päivää, niin alkaa uusi kierto. Ainakin pitäisi...

Onko oikeaa aikaa olemassa?

Meidän piti kertoa yrittämisestä ja lapsettomuudesta ja painon pudottamisesta molempien perheille kesällä.

Toisin kävi.

Ei kerrottu. Asia jäi ja jäi ja jäi, kun oikeaa aikaa ei tuntunut tulevan vastaan koskaan.

Miehen isoveljen parisuhteessa on kriisiaika meneillään, hänen pikkusiskonsa meni kihloihin ja minun pappani vointi menee kokoajan huonommaksi.

Miten sitä sitten yhtäkkiä pamauttaisi päin naamaa, että me ollaan muuten lapsettomia! o_O

Kutsuakko molempien perheet kylään, keittää kahvia ja laskea kaikki suojamuurit ja valheiden verhot? Vaikka meidän parisuhteella onkin kivijalka, niin sekin tuntuu saaneen railoja. Kestääkö se, jos me rakennetaan vielä vallihautakin? Vai pitäisikö sitä vaan antautua tälle kaikelle ja avata portit perheillemme tähän kurjuuteen? Onko se oikein rasittaa heitäkin tällä asialla? Tieto lisää tuskaa?

Meillä junnataan paikallaan

Aika on pysähtynyt, mutta vilistää ohi vauhdilla.

Käsitättekö mitä tarkoitan?

Mun ja miehen päähän mahtuu vaan ajatukset siitä, että painon pitäisi pudota ja, että mun pitäis päästä purkamaan ajatuksiani. Kaikki muu lipuu ohitse. Kenellekään ei voi kertoa. Kukaan ei tiedä. Pahoitan mieleni jos jonkinlaisesta syystä, mutten voi kertoa oikeaa syytä. Valehtelen joka toiselle, joka kysyy vointiani.

Kaikki ympärilläni ovat raskaana, saaneet juuri vauvan tai yrittämässä. Ja me junnataan paikallaan. Töissäkin on 5 henkilöä, jotka tiedän, raskaana. Ja pari on äippälomalla. Paras ystäväni odottaa. Siskoni kai yrittää raskautua. Ja kaiken lisäksi äitini puhuu lapsista. Ostelee jos jonkinlaista tavaraa vauvoille ja lapsille varastoon tulevaisuutta varten. Ja me junnataan paikallaan.

Musta on tulossa katkera. Meillä on takana jo miltein 9 kk yritystä. Lapsettomuutta niin minun kuin miehen puolelta. Sairauksia ja tietämättömyyttä. Menkattomuutta. Mihin sitä voi luottaa jos ei omaan kroppaansa?

Psykologille mars!

Lääkärini laittoi lähetteen psykologille naapurikaupunkiin, koska muutamme sinne ensi viikolla. Meillä ei ole omaa autoa, joten tänne kulkeminen psykologin (tai ravitsemusterapeutin) tapaamiseen ei onnistu.

Tänään sain postia, että he eivät ota minua vastaan, koska minulla ei ole mitään sairautta. Ehdottavat sen sijaan varaamaan itse ajan psykologiselta sairaanhoitajalta. Se siis olisi täysin erillään tästä hoidosta, eikä hänellä olisi mitään tietoa tilanteestamme. Ensimmäiset kerrat maksaisin vain siitä, että kerron historiamme.

En tiedä mitä ajatella. En tiedä jaksanko hakeutua sinne itse. Olisiko siitä kuitenkaan hyötyä. Ja lisäksi molempien perheet ja ystävät asuvat tulevassa uudessa kotikaupungissamme, joten olemme suurennuslasin alla 24/7. Emme ole vielä kertoneet perheillemme tästä tilanteesta. Jotenkin sen keskutelun avaaminen onkin yllättävän vaikeaa.

Tässä on niin monta rautaa tulessa nytetten tiedä mihin keskittyä. On muuttoa ja miehestä tuli tänään työtön. Sitten on painonpudotus, joka ei etene mihinkään. Ja samaan aikaan pitää käsitellä parhaan ystäväni raskautta ja sitä tosiasiaa, että pikkusiskoni voi saada lapsia ennen minua. Minunkaan työkuviot eivät ole kiveen kirjoitetut, joten siinä vielä yksi taakka kannettavana.