Lapsettomuutemme on muiden onnen tiellä

Hirveää. Kerrassaan kammottava ajatus. En osannut mitenkään kuvitella, että muiden lasten hankkimisen tiellä olisi meidän lapsettomuutemme.

Nyt on mitä ilmeisimmin kuitenkin niin käynyt. Siskollani on ollut vauvakuume jo jonkin aikaa. Hän vielä keväällä minulle puhui ajatuksistaan ja toiveistaan. Nyt kun kerroimme, että olemme lapsettomia, hän on lakannut puhumasta. Kuin varoen, ettei vaan lipsauta mitään vahingossa.

Minusta tuntuu pahalta, että siskoni on kenties haudannut kokonaan lapsitoiveensa tai ainakin salaa ne varsin tehokkaasti sen vuoksi, ettemme me voi tällä hetkellä saada lapsia. Ei sen pitäisi olla missään nimessä syy siihen, ettei toiset voisi lasta yrittää ja saada. Myönnän, että se on herkkä aihe, mutta sen vuoksi käyn terapiassa, että pystyisin käsittelemään tällaiset asiat.

En tiedä ollenkaan, että miten ihmeessä otan asian puheeksi siskoni kanssa. Kyllähän se nyt pitää selvittää, etteivät he lykkää ihan turhaan lasten hankintaa. Vinkkejä? :/

Esimieheni huolestui

Kerroin esimiehelleni, että minulle tulee mitä todennäköisimmin olemaan hieman enemmän poissaoloja loppuvuodesta. Syyksi kerroin, että menneisyyden haamut kolkuttelee ja että sain tietää kesällä sairastavani sellaista sairautta, joka saattaa aiheuttaa lapsettomuutta. Että näiden vuoksi olen hakeutunut psykiatrisen sairaanhoitajan puheille ja alan käydä siellä säännöllisesti.

Esimieheni oli erittäin huolissaan jaksamisestani sekä kotona, että työpaikalla. Muutaman sekunnin ajan mietin, että teinkö virheen. Sitten hän sanoi, että turhaan sä mitään todistelet osaamistas, kyllä täällä kaikki sen tietää että sä olet loistava työntekijä. Hän myös sanoi, että saan pitää vaikka etäpäiviä aina kun tarvitsee. Oli kuulemma huomannut, että olen väsyneempi kuin yleensä olen ollut.

Kuva

Tästä meni muutama päivä eteenpäin kun esimieheni pyysi minut luokseen juttelemaan. Hän kertoi olleensa yhteydessä työpaikkalääkäriimme ja jutelleensa minun jaksamisestani hänen kanssaan. Lääkäri oli ollut sitä mieltä, että minun tulee käydä hänen vastaanotollaan, jotta voitaisiin varata minulle aika työpsykologille.

Tänään sitten kävin juttelemassa. Kerroin hyvin seikkaperäisesti kaikesta joka mieltä painaa. Ja itkukin siinä pääsi. Lääkäri toisteli, että jos haluan, voin päästä laihdutusleikkaukseen ja olen vielä niin nuori, ettei mitään kiirettä vielä! o_O Pisti niin vihaksi! Onko se leikkaus ensimmäinen keino, jota tarjotaan?! Ja toisena tuli lääkkeet... Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä. Joskin lääkäri ei niitä määrännyt, vaan kehoitti psykologista sairaanhoitajaa selvittämään minulle sopivat lääkkeet. Ja sain ajan työpsykologille. Sieltä ilmeisesti minun pitäisi saada työkaluja töissä jaksamiseen.

Saapi nyt nähdä mitä tästä tulee. Kyllä ainakin terapeuttista hoitoa on tarjolla...

Repsahdus

Viime torstaina miehelle nousi 38 asteen kuume. Perjantaina aamulla puoli seitsemältä se oli edelleen 38. Kuume nousi koko päivän ja kun minä tulin töistä neljän aikoihin, niin kuumetta oli jo 39,6 astetta. Ja kun muita oireita ei ollut, lähdimme käymään päivystyksessä.

Sieltä mies sai mukaansa antibiootit, kun tulehdusarvot olivat korkeat. Kaksi pilleriä sai mukaan ja apteekista piti sitten hakea loput lauantaina. Mies otti ne kaksi pilleriä ohjeiden mukaan, mutta kuume ei laskenut alle 38 ja perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoivat kovat vatsakrampit. Lauantaina puolen päivän aikoihin tilanne oli niin paha, että päätimme miehen äidin kanssa kiikuttaa hänet uudestaan päivystykseen.

Siellä menikin sitten koko päivä. Odotettiin ja odotettiin. Ja miehen vatsa on kovin kovin kipeä, kun kaksinkerroin joutuu tuolissakin istumaan. Hän ei pysty syömään, juo vain vettä. Lopulta tulehdusarvot olivat edelleen nousussa ja selvisi, että mies on allerginen sille antibiootille, joka hänelle oli perjantaina määrätty. Allergia luki miehen tiedoissa kyllä, mutta lääkäri ei ollut katsonut eikä kysynyt onko allergioita. Huoli oli silloin niin kova, etten itsekkään ymmärtänyt ettei mies saa niitä syödä. Pahimmat vatsakrampit varmasti johtuivat sitten sen lääkkeen syömisestä. Niinpä mies jäi lauantaina sairaalaan tiputukseen.

sxc.hu: Rotorhead

Ja minä jäin kotiin yksin. Ja huoli oli kova. Että se oli kamalaa kun yölläkin heräsi katsomaan puhelinta, että onko mies viestitellyt. Entä jos se olisikin umppari? Siinä tapauksessa mies pitäisi kiidättää toiseen kaupunkiin. Tai entä jos se on jotakin vakavampaa? Tällaiset ajatukset pyöri mun mielessä koko yön.

Sunnuntai aamulla mies laittoi viestiä, että on kunnossa, kuume ja tulehdusarvot ovat laskeneet ja hän pääsee todennäköisesti kotiin. Sisätautilääkäri oli hänelle määrännyt toisenlaista antibioottia vatsaa rauhoittamaan ja edelleen laskemaan tulehdusarvoja, kun olivat vielä kohollaan. Iltapäivällä mies sitten kotiutui kolmen päivän sairaslomalappu kädessä. Hänen kuntonsa on kohentumaan päin ja kaikki on nyt hyvin.

sxc.hu: ana labate

Mutta. Tämä suuri huoli miehen voinnista aiheutti minulle stressireaktion ja repsahduksen. Lauantaina yksin illalla kotona ollessani söin. Söin niin paljon, että tuli pahaolo. Söin leffaeväämme. Sipsejä ja suklaata. Ja leivoin muffineita, joiden ainekset olivat olleet keittiön pöydällä jo pitkään. Ja söin niitäkin pari. Enkä sitten osannutkaan lopettaa, vaan söin vielä sunnuntainakin. Eilinen oli jo helpompi.

Stressatessani lakkaan nukkumasta ja syön. Mahdankohan saada tähän apukeinoja sieltä psykologiselta sairaanhoitajalta?  Jospa menneisyyden haamut väistyisivät ja pystyisin aloittamaan uuden elämän. Uuden elämän, johon kuuluu uusia roolea. Uudenlaista ruokaa. Uusia harrastuksia. Uudenlainen elämäntapa.

Väsymystä ilmassa

Eilen oli ensimmäinen käyntini psykiatrisella sairaanhoitajalla. Jännitin ja pelkäsin sinne menemistä. Enhän ollut sairas. Oma äitinikin oli ilmaissut, että tarviiko sellasta nyt sentään. Siispä menin sinne sellaisella asenteella, että käyn nyt kerran, kunnei mitään maksa ja on sitten nähty sekin.

Puolitoista tuntia tuli naishoitajan kanssa puhuttua. Oikein mukava hän oli. Otti minut tosissaan. Aloin itkeä ennen kun sain ensimmäistä sanaakaan ulos suustani. Hän tarjosi minulle nenäliinoja. Ja sitten aloin kertoa.

Kuva

 Kerroin lapsen yrittämisestä, endometrioosista, pco:sta, miehen vähäisistä siittiöistä, ajauduin kertomaan siitä, miten minua ala-asteella kiusattiin, miten oma äitini toitotti, että minun tulee laihduttaa "vain pari kiloa niin on hyvä", kuinka lapsuuden aikaiset ystäväni jättivät minut yksin yläasteella, miten ensirakkauteni hylkäsi minut perinjuurin tylysti vieraaseen kaupunkiin, miten minulla ei ollut siellä uudessa kaupungissa yhtään ystävää, jonka kanssa olla iltaisin tekemisissä, miten jouduin opettajan kiusaamaksi, kuinka löysin itseni ajattelemasta, että mitä jos kainaloita höylätessä se terä vahingossa lipsahtaa, miten hukkasin itseni, niin etten muista puolen vuoden ajalta yhtään mitään, miten taas uudessa koulussa ja kaupungissa huomaan tulleeni narsistin uhriksi ja miten väsynyt nyt olen.

Ja itkin.

Ja itkin lisää.

Kerroin itsestäni ja elämästäni enemmän asioita kuin kenellekään ulkopuoliselle ikinä.

Ja se tuntui hyvältä. Tiesin, ettei se nainen, joka istui vastapäätäni, voinut kertoa asioitani kenellekään. Tiesin, että voin turvallisesti purkaa ajatuksiani.

Istunnon lopuksi sovittiin uudesta tapaamisesta tämän kuun loppuun. Uusi aika on 31.10. Hoitaja ehdotti myös, että voisimme pohtia yhdessä olisiko kenties mielialalääkkeistä apua. Saisinko kenties niiden avulla voimia jatkaa painon pudotusta. Hänen kanssaan purkaisimme kaikkea tätä henkistä taakkaa, joka vuosien varrella on tullut dumpatuksi takaraivollani keikkuvaan järeällä lukolla varustettuun arkkuun.

The Pain Is Back

Lauantaina alkoi Yk5. Ja hyvin pian tuli selväksi, että kivut ovat palanneet...

Lähes vuosi meni siinä, että menkoista tuli "normaaleja". Mulle normaaleja. Tarkoittaen sitä, että vääntelehdin puoli-istuvassa asennossa kivusta huokaillen. Ja ettei pysty ajattelemaan juuri muuta kuin kipua. :/ Sitä se endo teettää....

Muutossa meni hukkaan mun kauratyyny. Se on yleensä helpottanut kipuja, kun lääkkeet eivät ole enää tepsineet. Onneksi iskä lähti 10km päästä mulle tuomaan lainaksi äidin kuumavesipulloa. Mun pitää saada sellanen itsellekin! Se on loistava! Pysyy niin paljon pidempään kuumana. Joskin kaurapussi mukautuu paremmin vatsan muotoihin. Mutta se lämpö. Ah. Nyt alkaa jo hiukan helpottaa ja parin tunnin päästä voin taas ottaa uuden lääkeannoksen. Näillä pärjää yön yli. :)

Kuva

Onko teillä jotakin kikkakolmosta menkkakipujen lievittämiseksi?

Reaktioita

Nyt se on tehty. Perheemme tietävät.

Miehen vanhemmat reagoivat lapsettomuusuutisiin melko neutraalisti. Että ei se tilanne nyt niin vakavalta kuulosta, että emme saisi lapsia ikinä.

Miehen veljen tyttöystävä sen sijaan pelästyi kovasti ja kysyy joka välissä vointiani. Hän antoi minulle "syyslahjan": itse kudotut villasukat ja neljä kynsilakkaa! <3

Miehen sisko kihlattuineen ei vielä tiedä. Heille toivottavasti pian saamme kerrottua.

Minun vanhempani olivat järkyttyneitä, mutta kannustavia. Hullua. Pelkäsin eniten heille kertomista.

Minun siskoni kihlattuineen otti haasteen vastaan meidän liikuttamisestamme. Siskoni teki uimahalliaikataulun. Huomenna on ensimmäinen uimispäivä.

Minä olen itse huojentunut. Nyt minun ei tarvitse salailla mitään. Ei tarvitse valehdella. Olen siinä muutenkin niin huono...

Olen myös pudottanut pari kiloa. Kuin huomaamatta lähteneet. Enää on 13 kiloa minun ja IVF-jonon välissä. Jonoon pääsyn jälkeenkin pitää vielä viitisen kiloa suunnilleen saada pois, mutta suunta on oikea.