Simpukka-viikko

Mulla ei ole omaa kiertoa ollenkaan. Se ajatus hätkähdyttää joka kerta kun on aika uudelle terolutkuurille. Sellainen alkoi taas viime sunnuntaina ja uuden kierron, eli Yk8, alkua odottelen saapuvaksi 8.5. Sopivasti Simpukka-viikolle ja äitienpäiväksi...

Oletteko kuulleet Simpukka-viikosta? Se on siis ensi viikolla. Ja 9.5. on Lapsettomien Lauantai. Ympäri Suomen järjestetään erilaisia tilaisuuksia. Helsingissä ja Tampereella oli ainakin paljon kaikkea tiedossa, joten siellä asuvat hoi!

Simpukka-viikon tapahtumien ohjelmaa voi käydä katsomassa Simpukka Ry:n verkkosivuilta tai Facebookista. Facessa voi myös liittyä Lapsettomien Lauantai -tapahtumaan. Ihan vaan vaikka tukeakseen. Helsingissä järjestetään silloin tapahtuma, johon voi halutessaa ja kyetessään osallistua.

Tilannearvio

Meillä on kotona nyt keskusteltu paljon juomisesta ja pelaamisesta. Myös mun paheistani, mm. herkuttelusta.

Tällä hetkellä mies on aktiiviesti vähentänyt pelaamista ja sitä myöten juomista. Ollaan katseltu Netflixistä ja Viaplaystä elokuvia ja sarjoja yhdessä. Ollaan kokattu, käyty kylässä ja suunniteltu vapun viettoa. Tänään mies yllätti mut lähettämällä mulle töihin kuvaviestin jos toisenkin: hän on siivonnut koko asunnon! :) Kyllä on ihana mennä nyt kotiin!

Kyllä mua siltikin vähän jännittää tuo jatko. Etenkin vappu. Siihen kun meillä on aina kuulunut skumppa, olut ja siideri. Jännään myös, että miten käy kun hänen pelaamaansa peliin tulee uusia lisäreitä lähipäivinä. Se varmasti intouttaa häntä pelaamaan enemmän. Eikä siitä tietysti voi syyttääkkään, toki minäkin intoutuisin sellaisista. Mutta nähtäväksi jää, osaako hän vetää sitä rajaa. Liika on liikaa. :)

Kuva

Minusta on mukavaa, että te lukijat olette huolissanne minusta ja meidän toivottavasti tulevasta lapsesta. En siltikään ole valmis luovuttamaan tämän miehen suhteen vielä. Hän osaa olla ihana ja selväpäinen. Kontrolli vaan saattaa välillä pettää. Tarvitsee siis harjoitusta. :) Olen varmaan liian optimistinen, mutta ilman sitä olisin varmaan jo ajautunut aikaa sitten katuojaan.

Kaiken tällaisen stressaaminen on aiheuttanut sen, että olen herkutellut jäätelöllä ja sipseillä normaalia enemmän. Olen kuitenkin pitänyt kiinni viikoittaisesta liikunnasta, joten paino ei ole noussut, vaan pysynyt samassa koko kevään. Toivon, että tämän suurimman stressin hälvettyä jaksan taas keskittyä siihenkin asiaan enemmän.

Tällä hetkellä odotan kesää kovasti. Toivoisin, että olisi lämmin. Ja toivon, että pääsen jonnekin reissuun vielä tänä vuonna. On se sitten kesällä tai syksyllä. Mulla on kova matkakuume nyt. :D

Sellainen tilannearvio tällä kertaa. Mitä teidän lukijoiden päivään tänään kuuluu?

Tätinä oleminen...

...on joskus todella raskasta.

Vaikka sitä lasta ei edes vielä ole. Tai on. Siskon mahassa. Vielä en ole päässyt tuntemaan vatsanpeitteiden läpi pieniä potkuja. Odotan sitä hetkeä kovasti, kun en ole ikinä sellaista päässyt kokemaan. Se on varmaan taianomaista. Tuntuu niin absurdilta kuulla miten siskoni kertoo pienistä terävistä potkuista. Miltä se voisikaan tuntua?

Nyt kuitenkin siskolla ja hänen miehellään on muuttoa ja remonttia meneillään, eivätkä vanhempamme pysty pitämään näppejään erossa siitä kaikesta, niin siskoni on kovin stressaantunut. Tästä syystä hänellä on ollut supistuksia ja vauva on pitkiä aikoja liikkumatta. En voisi olla enempää huolissani heistä molemmista.

Niin kovasti olen kateellinen sille pienelle elämälle siskoni vatsassa, mutta niin kovin huolissani olen heidän molempien terveydestä. Voisin tehdä miltei mitä vaan, että ne supistukset loppuisivat ja siskoni saisi stressivapaamman loppuraskauden. Hänellä on nyt menossa rv25 jo. Kesän jälkeen heitä on kolme.

Kuva

Terapiaa

Olen nyt puolisen vuotta käynyt parin-kolmen viikon välein psykologisella sairaanhoitajalla juttelemassa elämästäni. Tuossa välissä se kerran vaihtui tuo hoitaja, mutta jokatapauksessa siellä on käyty.

En kadu tippaakaan.

Palvelu ei maksa mitään minulle. Sessiot ovat n. tunnin mittaisia, joten aikaakaan ne eivät vie kohtuuttomasti. Paljon erilaisia keskustelumahdollisuuksia on toki muitakin kuin psykologinen sairaanhoitaja, mutta tämä on minulle sopiva. Kokeilin välissä psykologiakin, mutta se ei ollut mun juttuni ollenkaan.

Kannustan kyllä kaikkia, joita jokin asia mieltä painaa, menemään jonkun juttusille. Jokaisessa kaupungissa on ihan varmasti jokin ilmainen paikka, josta saa keskusteluapua. Ainakin alkuun. Voihan sitä sitten vaihtaa muualle, jos sellainen tarve tulee eteen. Ei ole väliä miten pieneltä asialta tai ongelmalta asiasi tuntuvat. Rohkeasti vaan ovesta sisään tai varaamaan aikaa.

Me olemme hoitajani kanssa käyneet läpi elämäni käännekohtia ja kipupaikkoja aika kokonaisvaltaisesti. Olen sieltä saanut puhtia jaksaa itseni kanssa, äitini kanssa, mieheni kanssa ja ennen kaikkea olen oppinut hyväksymään menneisyyteni.

Tänään oli myös istunto. Tällä kertaa puhuimme miehestäni. Olimme loppujen lopuksi samaa mieltä, että tilanne ei voi jatkua tällaisena, mutta eropäätöstä on pohdittava joka kantilta. En siis murehdi siitä vielä. Suunnitelmana on saada mies mun mukaani päihdeklinikalle, jonne menemme pariskuntana. Yhtäkaikki minä tarvitsen tukea, kuin hänkin. Siellä voimme saada varmasti lukkoja avattua puolin ja toisin. Myös Simpukka yhdistyksellä on parisuhdekursseja, jotka voisivat olla meille oivallisia. Minunkin on opittava kommunikoimaan mieheni kanssa. On oikeita ja vääriä tapoja tuoda esille oma harmistumiseni ja väärällä tavalla reagoidessa ajan häntä vain enemmän pelien ja alkoholin maailmaan.

Minulla on tämän päätöksen jälkimainingeissa hyvä olo. Voin keskittyä nyt muihin asioihin eikä mun tarvitse murehtia enää eropäätöksen tekemistä. Olen kuitenkin koko tämän vuoden tätä asiaa pohtinut, että kadunko eroa heti sen tehtyäni. Nyt ei tarvitse katua. Yritämme yhdessä vielä kerran.

Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. Sain teidän ajatustenne myötä selvitettyä omiakin ajatuksiani lisää. <3

Parisuhde

Minun on myönnettävä, että meidän parisuhteemme ei ole kaunis. Meidän suhteeseen on astunut arki ja sen mukana jos jonkinlaista riitaa. Ihan niistä pienistäkin jutuista kuten roskien viemisistä tiskaamiseen.

Mutta meidän parisuhteessa on isompiakin ongelmia. Mun mies juo ja pelaa tietokonepelejä. Hän pelaa aamusta pitkälle yöhön jos vaan saa siihen mahdollisuuden. Ja hän myös juo mielellään olutta. Paljon. Ja juodessaan minusta tulee roskaa. Hän voi haistatella minulle pitkät. Hän huutaa ja haukkuu. Hän saattaa oksentaa lakanansa ja peittonsa täyteen. Ja tehdä ihan mitä hänestä milloinkin huvittaa. Ikinä hän ei ole käynyt käsiksi.

Miten kauan tällaista käytöstä voi jaksaa? Mitä keinoja mulla on, että mä saisin hänet vähentämään juomista? Ja pelaamista? Millä keinoin saan hänet pohtimaan omaa tilannettaan? Välittääkö hän ollenkaan?

JA haluanko oikeasti lapseni isäksi miehen, joka juo ja pelaa miltei 24/7?

Hän on ollut mun koko elämäni viimeiset 6 vuotta. Suurin osa mun ystävistä on myös hänen ystäviään, mutta uskon vakaasti, että jos me emme enää ole yhdessä, niin minä en tule tapaamaan niistä ihmisistä enää ketään. En myöskään jaksa uskoa, että pysyisin järjissäni eron jälkeen. Olen kokenut yhden pahan eron ja silloinkin menin niin pohjamutiin, että pohdin jo olemassaoloni syytä. Mitä mulle tapahtuu, jos meille tulee ero? Mun mies on kuitenkin ihana ja hauska kun hän on selvinpäin.

Multa alkaa tulla sietokyvyn rajat vastaan... Ja mua ahdistaa. Ja pelottaa tämän postauksen julkaiseminen. Minkälaisen kommenttiryöpyn mä saan, että mun pitää heti jättää tämä mies... Mutta kun vaakakupissa on todennäköisesti myös sen lapsen saaminen. Ei mulla ole kovin montaa vuotta aikaa enää. Kun ei sen lapsen saaminen onnistu nytkään, niin miten se voisi onnistua viiden vuoden päästä?

Läpimurto itsetunnon kanssa

Tein eilen jotakin, jota en uskonut tekeväni vielä pitkään aikaan.

Kävin uimahallissa bikineissä! 

Mun vanhat kokouikkarit on jääneet liian isoiksi. Olin jo etsiskellyt uusia uikkareita ja nyt kun kävin läpi vaatekaappini sisältöä, niin sieltä tuli vastaan muutaman vuoden vanhat bikinit, joita en ollut koskaan käyttänyt. Ja ne oli sopivan kokoiset.... Joten sitten otin itseäni niskasta kiinni ja testasin niitä vanhempieni paljussa. Ja tosiaan eilen uskaltauduin niissä uimahalliin vesijumppaan! Enkä kuollut! :D

Pienestä sitä voi ja saa olla iloinen. Varsinkin kun muuten uidaan aika syvissä vesissä...

Ylipainon vanki

Mulla on edelleen laihdutusprojekti päällä. Vaikka tässä kaikkien surujen ja muiden keskellä se tuntuu olevan ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa. No, niinkuin mun psykologini sanoi, ei se paino ole ainakaan noussut ja sekös on hieno juttu sekin.

Mutta en oikein jaksa siitä iloita. Vieläkin on 10kg mun ja lapsettomuuspolille soiton tiellä. Mun sisko on sitä mieltä, että kyllä ne lähtis kun vaan päättäis niin. Ja joo voi olla. Jotenkin vaan ne vanhat tavat "lääkitä" pahaa oloa suklaalla ja muulla herkulla on niin ylivoimaisen kamalan syvä rotko, mitä on miltei mahdoton ylittää.

En tiedä mitä meille sanottaisiin yksityiseltä. Olisiko mahdollista saada laihdutukseen jotakin apua. Mulla vaan ei ole varaa siihen lystiin lähteä mukaan.

Äitini ehdotti mulle kokeiluun jotain konjakkivihreäkahvipapu -pillereitä, joita pitäisi ottaa 6 kpl päivässä. Niiden pitäisi hillitä makeanhimoa ja estää hiilareita imeytymästä. Yhden kuukauden satsi maksaa 40 €. En mä oikein tiedä siitäkään, että onko se hyvä idea...

Kuva

Pääsiäisenä starttasi pyöräilykausi kunnolla kun poljin siskon miehen kanssa 10km lenkin. Toinen mokoma olisi edessä ilmeisesti tällä viikolla. Ja eilen lähdin kävely/hölkkälenkille hetken mielijohteesta ja sillekin reissulle tuli pituutta 7km. Nyt pohdin, että pitäisikö sitä tehdä esim. 5 km lenkkejä joka viikko ja osallistua esim. Flikkatte Vitoselle tai johonkin muuhun vastaavaan esim. väriestejuoksu.

Kivasti sitä tässä suunnittelee kaikenlaista, mutta toteutuuko mikään suunnitelmista? Tiedä häntä... Toistaiseksi olen ainakin pysytellyt smoothienmaailmassa mukana. Olen testaillut erilaisia ja jopa vihersmoothie oli ihan siedettävää kun laittoi reilusti ananasta mukaan. Siemenet ovat kyllä täysin nounou kamaa. :D

Siltikin paino on ja pysyy. Vaikka tekisin mitä. Joten nyt pitäisi olla jokin uusi keino, jolla saada taas vauhtia tähän piinaan. Miten se läski voikaan olla niin piukassa?

Myöhäisillan juttuja

Viestittelin eilen pikkusiskoni miehen kanssa illalla pitkän tovin. Me ollaan puolin ja toisin tuettu toisiamme matkan varrella enemmän ja vähemmän. Nyt kerroin hänelle avoimesti siitä miltä musta tuntuu. Siis, että kuinka ristiriitaista ja hankalaa elämä on kun vauva-asiat kiinnostaa, mutta niiden kuuleminen sattuu.

Hän on lähihoitaja koulutukseltaan ja ymmärsi hyvin mun ajatukseni. Vaikka uskon, ettei ollut helppo kuulla kaikkea sanomaani. Pyytelin anteeksi joka toisessa viestissä. Hänen mielestään mulla ei ole anteeksipyydettävää. Hän myös tyrmäsi masennuslääkkeiden aloitusajatuksen, joka mun terapeutilla on ollut. Minä kieltäydyin lääkityksestä alkuvuonna. Mun mielestä ne on kauheen pelottavia. Ja pikkusiskoni mies oli samaa mieltä mun kanssa. Hän jopa sanoi, että tekisi mun kanssa mitä tahansa muuta, kunhan mun ei olis pakko aloittaa niitä lääkkeitä.

On erittäin kallisarvoista, että on yksi miesystävä, joka voi kertoa miesten ajatusmaailmasta. Ja vastata mulle miehenä. Siis joku muu kuin oma mies. Mun mieheni kun ei osaa käsitellä tätä lapsettomuutta mitenkään. Hän vain pakenee sitä pelimaailmaan ja kaljotteluun. Pikkuhiljaa meidän välille alkaa muodostua kuilu. Ja sekös mua pelottaa ja ahdistaa vielä enemmän...

Onneks on ihmisiä, joille puhua. Vaikkakin vähän. Ja kaikille ei osaakkaan kertoa asioita kuten haluaisi ja olisi aikomus. Onneksi on edes pari.

Taas vauvauutisia

Pikkuserkkuni, joiden kanssa vietimme nuoruudessa paljon aikaa siskoni kanssa, saavat myös vauvat. Molemamat. Eli nyt on sitten pikkuserkuksille kaikille muille tulossa vauvat, paitsi minulle.

Ei ole järkevää ajatella sitä noin, mutta en mahda muuta. Mieskin sanoi, että turha sitä nyt on märehtiä enempää. Mutta kun en voi sille mitään!

Mulla on kaksoiselämä. Se, joka on iloinen, hymyileväinen ja on iloinen vauvoista ja juttelee niistä niitä näitä. Ja se, joka romahtaa kotona sohvalle itkemään, kun ei jaksa siivota, tehdä ruokaa tai yhtään mitään muutakaan.

Onneksi mulla on tämä blogi, jonne voin sultaa kaiken pahan olon....