Viestittelin eilen pikkusiskoni miehen kanssa illalla pitkän tovin. Me ollaan puolin ja toisin tuettu toisiamme matkan varrella enemmän ja vähemmän. Nyt kerroin hänelle avoimesti siitä miltä musta tuntuu. Siis, että kuinka ristiriitaista ja hankalaa elämä on kun vauva-asiat kiinnostaa, mutta niiden kuuleminen sattuu.
Hän on lähihoitaja koulutukseltaan ja ymmärsi hyvin mun ajatukseni. Vaikka uskon, ettei ollut helppo kuulla kaikkea sanomaani. Pyytelin anteeksi joka toisessa viestissä. Hänen mielestään mulla ei ole anteeksipyydettävää. Hän myös tyrmäsi masennuslääkkeiden aloitusajatuksen, joka mun terapeutilla on ollut. Minä kieltäydyin lääkityksestä alkuvuonna. Mun mielestä ne on kauheen pelottavia. Ja pikkusiskoni mies oli samaa mieltä mun kanssa. Hän jopa sanoi, että tekisi mun kanssa mitä tahansa muuta, kunhan mun ei olis pakko aloittaa niitä lääkkeitä.
On erittäin kallisarvoista, että on yksi miesystävä, joka voi kertoa miesten ajatusmaailmasta. Ja vastata mulle miehenä. Siis joku muu kuin oma mies. Mun mieheni kun ei osaa käsitellä tätä lapsettomuutta mitenkään. Hän vain pakenee sitä pelimaailmaan ja kaljotteluun. Pikkuhiljaa meidän välille alkaa muodostua kuilu. Ja sekös mua pelottaa ja ahdistaa vielä enemmän...
Onneks on ihmisiä, joille puhua. Vaikkakin vähän. Ja kaikille ei osaakkaan kertoa asioita kuten haluaisi ja olisi aikomus. Onneksi on edes pari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)