Kipu

Kipu on läsnä.

Jatkuvasti.

Kuin härnäten,

se hetkeksi kaikkoaa,

palatakseen takaisin

voimakkaampana,

hurjempana,

kamalampana.

Kuva

Uutta kiertoa pukkaa

Viikonloppuna jäi paperiin pieni punertava jälki. Jaaha, Yk7 ilmoitti tulostaan.

Tänään taitaa virallisesti olla kp1. Ajattelin, että ottaisin erilaisen taktiikan tähän kiertoon. En odottaisi sitä kahta kuukauttaa uuden terokuurin kanssa, vaan hankkisin ovistikkuja ja haravoisin kaikin aistein, että josko se kuitenkin tulisi se ovis.

Minä kun en ole ikinä ovista bongannut. Ei mulla ole koskaan ollut kipuja, ei limoja, ei mitään. Ja sitten ajattelin, että jos se ovis tulisikin tikkuun näkyviin, niin alottaisin sen jälkeen terot. En tiedä onko tässä mitään järkeä, vaan kiusaanko vain itseäni.

Jokatapauksessa, Yk7 alkoi nyt. Murehdin minä oviksesta tai kivuista tai hedelmättömyydestämme.

Itseni tsemppausta

Taas on se hetki kun pitää yrittää tsempata itseäni. Nimittäin menkat ovat taas nurkan takana. Nyt on terolutkuuri ohitse, ja odotellaan. Eilen oli alaselkä niin kipeä, että hain kuumavesipullon apuun.

Kuva

Miten minä tsemppaan itseäni?

1. Laittamalla kaiken valmiiksi. Eli varmistamalla, että siteitä on riittävästi, hakemalla kuumavesipullon kaapista, etsimällä hyviä leffoja tai sarjoja tallennukseen, että voin niitä sitten kivuissani katsella. Ja tietysti tsekkaamalla, että lääkkeitä on. 
2. Annan itselleni luvan suklaalle tms. esimerkiksi jäätelölle. Jokin herkkupala tuntuu niin luksukselta kaiken kivun keskellä.
3. Pesen itselleni olohousut ja lempi t-paidan. Niin tietää, ettei vaatteet purista. 
4. Tyhjentämällä kalenterin. 
5. Sopimalla taktiikasta miehen kanssa. Välillä toivon, että hän pysyy pois tieltä. :D Välillä taas toivon häneltä extrahuomiota. Tämä menee niin mielialan mukaan. 
6. Muistuttamalla itseäni, että kyllä selviän taas kivuista. 

On se niin surullista, että kaikki tämä tarvitaan vain ja ainoastaan menkkojen takia.... 

Karppaustako?

En tiedä alanko olla epätoivoinen painonpudottaja, kun alan jo pohtia, että pitäisikö kuitenkin aloittaa jokin ihmedietti.

Mun on paino syömisten tarkkailusta ja liikkumisesta huolimatta jäänyt paikoilleen. Okei, ehkä on muutama pulla ja suklaa tullut syötyä enemmän. Mutta sallittakoon se. Onhan tämä alkuvuosi ollut henkisesti kovinkin raskasta aikaa.

Se tosiasia, että siskoni on raskaana ei tule muuttumaan. (Herrantähden, toivottavasti ei muutukaan!) Ja isoisäni makaa sairaalassa puolitiedottomana jalka jo puoliksi toisella puolen. Sillekään en mahda mitään.

Kuva

Siispä, kun pelikortit on lyöty pöytään, niillä pitäisi pelata. Miten sen vain saa toimimaan? Dietillä? Ja millä dietillä? Karppaustako? Atkinsindiettiä? Painonvartijoita? Pussikeittodietti? Liian paljon valinnan varaa. Ja liian paljon ajatukset kohdistuu siihen ruokaan. Jos pitää mitettiä jatkuvasti mitä suuhun voi ja saa laittaa, niin sitä enemmän mielen perukoilla kummittelee Fazerin suklaa ja sipsipussi.

Tavallaan olen aina ollut ihmediettejä vastaan. Miten se normaaliin ruokaan siirtyminen sitten tapahtuu? Painohan siinä väkisinkin sitten nousee eli onko sitten laihdutettava muutama kilo tavoitepainon alle? Itsensä huijaamista pitkälti... Mutta kun se oma paino ei laske. Ja kun se ei laske, niin aina menee pidempää niihin hoitoihin pääseminen. :(

Onko jollakin kokemuksia jostan dieteistä? Hyvää/huonoa sanottavaa?

Kuvittelenko?

Olen tässä muutaman viikon aikana pohtinut omaa tilannettani. Omia sairauksiani.

Tai oikeastaan sitä, että kuvittelenko vain olevani sairas... Onko minulla tosiaan PCO tai PCOS tai endometrioosi. Ja miten ihmeessä saan itseni vakuutettua, etten kuvittele.

Ja mitä jos oikeasti olenkin kuvitellut? Jos oikeasti ne menkat eivät olekaan normaalia kipeämmät. Jos vain mieleni temppuilee ja se kipu onkin normaalia? Ja entä jos karvoitus alavatsan alueella onkin minulla täysin normaali? Tai jos olenkin ovuloinut, mutten ole sitä huomannut? Ja entäs sitten, se ultraaminen ensikäynnillä? Mitä jos se olikin väärässä rakkuloiden määrästä? Tai... Tai... Tai...

Minullahan ei ole endometrioosia todettu leikkauksella. En tiedä miksei. Ei kukaan ole missään vaiheessa sitä ehdottanut. Enkä ole minäkään. Koska mitä jos kaikki onkin normaalisti?! Samoin en ole nähnyt itse niitä rakkukoita siellä munasarjoissa. Minulla ei ole kuvaa, ei mitään todisteita siitäkään.

Olenko tosiaan kuvitellut kaiken?

Suhteita

Minä ja siskoni olemme aina olleet läheisiä. Olemme voineet puhua mistä tahansa mieltä askarruttavasta asiasta. Minä olen ollut isosiskona se, jolta on voinut kysyä, kun äidiltä ei ole halunnut. Olen ollut kuuntelevana korvana ja lohduttavana olkapäänä. Olen myös ollut loistava tappelupukari kun sellaista on satuttu tarvitsemaan...

Nyt kun sisko onkin raskaana ja minä en, tilanteemme on muuttunut. Tai saatan vain uskotella niin itselleni. En tiedä. Oma olemiseni on kuitenkin muuttunut. Yhdessäolo ei ole enää niin mutkatonta kuin ennen.

Se on sääli.

Koen samalla tavalla suhteeni äitiini muuttuneen. Hänestä on tulossa ylpeä mamma. Ja hän kyllä kuuluttaa sen kaikille. En kuitenkaan ole kyennyt kuuluttamaan itse hänelle, että miltä minusta tuntuu kun hän jatkuvasti puhuu tulevasta ja vauvasta. Että saattaisin kaivata jotain muuta kuin jatkuvaa vauvahypetystä. Että hän voisi ottaa minunkin tunteeni huomioon, vaikka tietysti iloinen on siskoni puolesta.

Aikaisemmin kerroin äidilleni kaiken. Enää en kerro. En pysty.