Vuosi takana

Tajusin juuri, että olemme yrittäneet vauvaa vuoden. Salakavalasti sekin etappi hiipi kohdalle...

Olemme vuoden olleet ilman ehkäisyä ja tässä sitä edelleen kaksistaan ollaan. Mun mielialat tän asian tiimoilta vaihtelee kovasti. On päiviä jolloin on hyvä olla. Silloin ajattelen, että meidänkin aikamme vielä koittaa. Tavalla tai toisella. Ja että nyt on hyvä keskittyä kummipojan kasvun seuraamiseen ja laihdutusprojektiin. Ja sitten on päivä, jolloin tuntuu siltä, että elämä täyttä paskaa. On epäonnistunut olo niin naisena olemisessa, puolisona ja tyttärenä. Silloin on sellainen olo, etten kelpaa tällaisena äidilleni enkä puolisolleni. Ja kaiken lisäksi en osaa edes hillitä makeanhimoa ja kaikenlaista ruoan ylisyöntiä.

Kuva

Oloani niissä pohjamudissa ei varmastikaan helpota se, että esimieheni on raskaana. Tai se, että firmassamme on tällä hetkellä laskettava kahden käden sormilla äippälomalaiset. Ja sitten on vielä pimeää ulkona. Ja olen lihava. Ja siskoni yrittää myös lasta. Ja koen, etten saisi valittaa mistään, koska emme ole yrittäneet kuin vasta vuoden. Ja... Ja... Ja...

Nyt on varmaankin menossa se pimeä kausi. Kärsin kaamosmasennuksesta ja takerrun mielessäni  jos jonkinlaiseen sanaan ja sanomisiin. Niin äitini kuin siskoni kuin miehenikin. Kaikki tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän oloani. Enkä oikein osaa sitä selittääkkään. Tuntuu vain pahalta olla. Ja päivät vierivät vain eteenpäin.

Kuva

Edelleen käyn psykologisella sairaanhoitajalla. Ensi kerralla käsittelemme epäonnistumisen tunnetta. Se kun on mun elämässä ollut läsnä lähes aina. Milloin missäkin asiassa...

Luin Suunnittelemattomuuksissaankin -blogista "Ihmeet tapahtuvat muille" kirjasta ja ajattelin lainata sen kirjastosta lukemiseksi. Ehkä saan siitä lohtua ja voimaa jaksaa jatkaa.