26. tammikuuta 2015

Voi itku...

Esittelin eilen vanhemmilleni tuliaisia ulkomaan matkaltani ja oli niin vaikeaa ihastella ostamaani pikkuruista nallepukua äitini kanssa. Ostin siis tuliaisiksi siskoni vauvalle söpön nallepuvun. Ja tästäkös äitini intoutui puhumaan ja suunnittelemaan kaikkea vauvaan liittyvää.

Kaikki tuntuu liittyvän jollain lailla vauvaan nyt. Äitini rakastaa lapsesta puhumista. Hän on niin innoissaan. Ja siskoni puhuu myös kysyttäessä. Hän taas murehtii vatsan kasvamista, että kuinka tukala kesä sitä onkaan tiedossa. Ja mitä hän pukee päälle serkkumme rippijuhlaan.

Ja sitten illalla nukkumaan mennessä se kaikki alkoi tuntua liialta. Myönsin miehelleni, että olen kateellinen ja katkera. Ja että minusta tuntuu ettei äitini sittenkään ymmärrä mun tuskaani. Itkin. Itkin kovasti. Tuntui siltä, etten halua liikkua minnekään ihmisten ilmoille vähään aikaan. Halusin vain jäädä sänkyyn vellomaan itsesäälissä.

Mulla on niin epäonnistunut olo.

Sisko on välillä koittanut mulle sanoa, että kyllä mä olen samassa tilanteessa vielä kuin hän nyt, että tällä hetkellä vaan tätyy laittaa panokset liikuntaan ja laihtumiseen, että kyllä me se lapsi vielä saadaan. Hän on lupautunut jopa tulla kanssani uimaan. Mutta en voi sille mitään, että on vaan niin paha olla.

En oikein tiedä mun rooliani. Toisaalta haluaisin olla se kannustava ja läsnäoleva isosisko, jota oikeasti kiinnostaa se vauva ja siskoni hyvinvointi. Toisaalta en pysty siihen. Ja tiedän, että jos en ole läsnä ja kysele asioista, niin tulen katumaan sitä lopunikääni. Vaikea tilanne....

Samalla tavalla ajattelen mahdollisesta kummiutumisesta. Mies taas ei osaa edes kuvitella, että hänestä tulisi sen lapsen kummi. Hän kokee sen loukkauksena itseään kohtaan. Hänellä on niin paha olla.

Meillä on niin paha olla...

6 kommenttia:

  1. Moikka,

    Ensinnäkin pakko liittyä lukijaksi!


    Mä tiedän nää teidän tunteet todella hyvin. Itsellä tilanne tosin se että mun molemmat VANHEMMAT saavat lapset. Äidilleni tulee kaksoset. Eli saan 3 sisarusta nyt tämän vuoden aikana. Tää tuntui pahimmalta aina kun kuukautiset alkoi. Nyt tämä kierto oli ensimmäinen kun en ensimmäisiä kiertopäiviä itkenyt silmiä päästä tämän epäonnistumisen takia.

    Päätin viime kierron alussa, että nautin tulevista sisaruksista enkä enää murehdi. Me saamme miehen kanssa varmasti oman pienen kunhan sen aika on. Eikä meillä tosin oikein mahdollisuuksia ole sitä ilman apua saada. Meillä yritys aloitettu 8/2013.

    Nyt odotetaan että postilaatikosta tulee aika. Jossa käymme lääkärin kanssa läpi mikä hoitomuoto on meille se paras mahdollinen. Miehen testitulosten mukaan icsi olisi suositeltava.

    Jos kiinnostaa seurata meidän yritystä käy kurkkaamassa
    odotammesinua.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!

      Ja heti aluksi kovasti jaksamisen toivotuksia! Aika hurja tilanne sulla... :/ En osaa kuvitella miltä tuollaisessa tilanteessa olisi olla.

      Toivottavasti pääsette heti aloittamaan hoidot. Ettei käy niinkuin meillä, että hoitojen aloittaminen siirtyy vuodella - kahdella - kolmella(?) kun se riippuu laihduttamisesta, joka tällaisessa stressitilanteessa on lähes mahdoton ajatus.

      Käyn heti lisäämässä sun blogin lukulistalle!

      Poista
    2. Tää tilanne on outo mutta nyt kun oon saanut sulatella asiaa niin vihdoin oon sinut asian kanssa. Onhan se epäreilua. Varsinkin kun äidin raskautumista oon seurannut nii läheltä. Hällä tärppäs heti ekassa kierrossa kierrukan poiston jälkeen. Mutta meni kesken viikolla 7 joka todettiin viikolla 12. Keskenmenon jälkeen seuraavasta kierrosta tärppäsi ja mukaan tarrasi tuplat. Ja itse salaa toivoin että mulla tärppää ensin. Nyt uskon että tällä oli oma tarkoituksensa. Äidillä ei enää oikein vuosia jäljellä että voisi saada lasta enään.

      Ja nyt helpompi taas tarttua tähän yritykseen kun tietää missä mättää. Tosin pettynyt olin siihen että lähetteen saamiseen ensikäynnille meni aikaa. Lääkäri "unohti" laittaa liikkeelle ja löysi laput pöydältään kun oli siivonnut. Siihe meni kuukausi. Ja siitä meni vielä 3kk että päästiin ekalle käynnille, jossa ilmoitettiin että odottakaa 2kk. Nyt sitten odotetaan. Meille myös hirveästi toitotettu että ollaan niin nuoria että meillä on aikaa vielä..

      Itse olen laihtunut nyt yrityksen aikana n. 17kg. Ja vain sillä että jätin maidon ja peruna ruokavaliosta. Kävin MSAS analyysissä jossa todettiin näiden haittaavan elimistöäni. Suosittelen!

      Tsempit laihdutukseen.

      Poista
    3. Me päästiin ensikäynnille nopeasti. Vain puolen vuoden yrittämisen jälkeen, koska sairastan endometrioosia. Mutta nyt kun tuli laihdutustuomio, niin odotellaan ja odotellaan ja odotellaan. Sitä kai se vauvan yrittäminen on. Joka vaiheessa odotetaan. Milloin lääkäriä, milloin sulatusta, milloin siirtoa, milloin plussaa, milloin rakenneultraa jne... :/

      Tietääkö äitisi teidän yrittämisestä? Saatko tukea jostain hankalaan tilanteeseen?

      Poista
    4. Onko teille annettu joku tietty määrä paljon painoa täytyy pudottaa jotta hoidot aloitetaan?

      Odottelua tämä tosiaan on. Itse kun oletin heti että tärppää nopeesti kun ollaan nuoria ja terveitä. Niin ei tosin käynyt..

      Ja kyllä äitini tietää yrityksestämme ja kysyi multa mitä oon mieltä jos he yrittävät vielä. Mä kun oletin että heillä menee aikaa siihen että plussa tulee. Toisin kävi. Mies tukee mua kovasti sekä mulla yksi ystävä kenelle oon jutellut sekä äidin yksi ystävä. Ja tottakai jutellaan äidin kanssa. Nyt kun mua ei enää satu se että äiti on raskaana minä en.

      Poista
    5. Kyllä mun tarvii saada vielä yli 10 kiloa pois, että hoidot voidaan aloittaa. Se tuntuu niin mahdottoman isolta määrältä etten oikein osaa tehdä mitään. Lohduttaudun jäätelöön ja suklaaseen.

      Onneksi on tukea. Yksin tai kaksin miehen kanssa tämä olisi ihan liian suuri taakka selvitä.

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)