31. maaliskuuta 2015

Jaksamisen äärirajoilla

Nyt on ehkä aika myöntää, että elän totaalisesti jaksamisen äärirajoilla.

Elämä on yhtä tasapainoilua työn, vapaa-ajan ja oman itsen välillä. Mua ahdistaa niin kovasti ajatus töihin tulemista, vaikka tiedän, että se on mulle elintärkeää. Ja vaikka tiedän, että työ itsessään on ihan mukavaa. En tee työtä jota inhoan. Ja kun kello lyö neljä, on ihanaa lähteä kotiin, mutta kun se ulko-ovi läimähtää selän takaa kii... väsyn taas...

En ole pariin viikkoon iltaisin tehnyt juuri muuta kuin istunut sohvalla katsomassa Netflixiä. Ulospäin olen yrittänyt pitää kulisseja yllä. Luojatähden, en tiedä miksi. Terapiassakin yritän kaikesta huonosta keksiä aina jotain hyvää. En tiedä millaisena minua siellä pidetään tai miten vakaana minua pidetään, mutta musta tuntuu etten sellaista ole.

Ehkä yksi kamelin selkä tuli taas katkottua, kun äitiyslomalla oleva työkaverini kysyi mailitse kuulumisiani ja jaksamistani. Hän tietää, että käyn terapiassa ja että olen ahdistunut. Aloin itkeä! Töissä! Työpisteelläni! Kyyneleet vain tulivat... Onneksi sain kasattua itseni ennen kuin kukaan huomasi.

Musta tuntuu, että ajan itseni liian koville jatkuvasti. Kaikesta tulee jotain elämän ja kuoleman missioita. Milloin se on koulu, milloin työ, milloin mikäkin. Vanhempani ovat aina verranneet mua ja mun pikkusiskoa. Ja minä olin aina se huonompi. Tarkoitan tässä kohtaa varmaan eniten kouluarvosanoja ja töiden saamista. Äitini jaksaa edelleen muistuttaa minua siitä, miten siskoni on ollut joka kesä töissä, kun minä en ole. Olen aina hakenut äidin hyväksyntää. Suorastaan matelen hänen edessään. Hän tietää tasan tarkkaan menoni, palkkani, säästöni, kaiken. Ja se on alkanut tuntua kuluttavalta. Edes mun valmistuminen AMK:sta ei tuntunut olevan vanhemmilleni suuri asia, vaikka siskoni ei ikinä tule yhtä korkeasti itseään kouluttamaan. Itsekin vertailen meitä jatkuvasti. Ja nythän se ei ole kovin viisasta. Hän saa lapsen. Minä en. Hän ostaa asunnon. Minä en.

En missään nimessä halua enää asua samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa. Siskoni ehkä vielä kestäisin. Hänestä kun on ollut paljon apuakin tässä jaksamisessa ja liikunnan jatkamisessa. Vanhemmistani haluaisin eroon.

Haluaisin lähteä pois.

Haluaisin hajuraon.

Haluaisin oman elämän.

Haluaisin miehen, joka on mun tukipilari.

Haluaisin ystävän, joka pitäisi mun ajatukset kasassa.

Haluaisin jättää kaiken ja lähteä.

4 kommenttia:

  1. Lapsettomuus on niin kova paikka, että usein se muu elämä on selviämistä. Itse olen ennen töiden lisäksi harrastanut paljon, käynyt salilla, nähnyt ystäviä. Kesällä meillä oli ensimmäinen keskenmeno, sen jälkeen on tullut toinen lisää ja epäonnistunut ivf. En ole käynyt esim. salilla kertaakaan ekan keskenmenon jälkeen. Ystäviä näen harvoin, koirien kanssa on pakko liikkua ja harrastaa. Töissä suoriudun aika lailla minimipaniksella. Iltaisin en juuri jaksa kuin istua kotona ja surffailla netissä . Olen ajatellut että niin kauan kun lasta yritetään ja lapsettomuus on akuutti asia, en aiokaan vaatia itseltäni enempää. Työni on vaativa ja itse pidän ihmeenä että olen jotenkin jaksanut edes töissä. Katsotaan sitten kun hoidot tulevat päätökseen, mihin suuntaan elämä lähtee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos oman tarinasi jakamisesta. On aina hyvä tietää ettei ole yksin.

      Voi kumpa mekin päästäisiin tuohon vaiheeseen, että oltaisiin hoidoissa. Se on niin turhauttavaa, kun tietää ettei mitään tapahdu. Ja kun turhauttaa, niin tunnesyöminen ja masentuminen on paljon herkemmällä.

      Toivon todella, että teillä tärppää ja pikkuinen jaksaa loppuun asti <3

      Poista
  2. Kuulostaa tosi kurjalta tuo äitisi suhtautuminen sinuun.. :( Oletko koskaan kysynyt mistä hänen käytös johtuu..? Lapsettomuus kuluttaa kyllä ihan jokaiselta elämän osa-alueelta. Jaksamista sinulle, ja toivottavasti ei enää kauaa tarvitse odottaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole kysynyt. En ole pystynyt... Hänelläkään ei ole ollut helppo elämä, kun hänen isänsä joi kun hän oli pieni. Ehkä hän vain haluaa huolehtia minusta... En tiedä.

      Olen vasta nyt tajunnut, että olemme lapseton pariskunta. Ja sen hyväksyminen on mahdotonta. Kuulen jatkuvasti vauvauutisia. En tiedä miten pitäisi suhtautua. Elän kaksoiselämää: iloinen ja nauravainen ulospäin ja kotona romahdan ja itken ja raivoan miehelle. Mulla ei tunnu olevan enää mitään otetta omaan elämään.

      Kiitos sanoistasi! <3

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)