28. tammikuuta 2015
Laihtuminen ja lapsettomuus
Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, niin tässä taas yksi tällainen juttu. Tuttua asiaa, mutta ei liene pahasta välillä muistutella niistä tutuistakin asioista. Vai mitä?
26. tammikuuta 2015
Voi itku...
Esittelin eilen vanhemmilleni tuliaisia ulkomaan matkaltani ja oli niin vaikeaa ihastella ostamaani pikkuruista nallepukua äitini kanssa. Ostin siis tuliaisiksi siskoni vauvalle söpön nallepuvun. Ja tästäkös äitini intoutui puhumaan ja suunnittelemaan kaikkea vauvaan liittyvää.
Kaikki tuntuu liittyvän jollain lailla vauvaan nyt. Äitini rakastaa lapsesta puhumista. Hän on niin innoissaan. Ja siskoni puhuu myös kysyttäessä. Hän taas murehtii vatsan kasvamista, että kuinka tukala kesä sitä onkaan tiedossa. Ja mitä hän pukee päälle serkkumme rippijuhlaan.
Ja sitten illalla nukkumaan mennessä se kaikki alkoi tuntua liialta. Myönsin miehelleni, että olen kateellinen ja katkera. Ja että minusta tuntuu ettei äitini sittenkään ymmärrä mun tuskaani. Itkin. Itkin kovasti. Tuntui siltä, etten halua liikkua minnekään ihmisten ilmoille vähään aikaan. Halusin vain jäädä sänkyyn vellomaan itsesäälissä.
Mulla on niin epäonnistunut olo.
Sisko on välillä koittanut mulle sanoa, että kyllä mä olen samassa tilanteessa vielä kuin hän nyt, että tällä hetkellä vaan tätyy laittaa panokset liikuntaan ja laihtumiseen, että kyllä me se lapsi vielä saadaan. Hän on lupautunut jopa tulla kanssani uimaan. Mutta en voi sille mitään, että on vaan niin paha olla.
En oikein tiedä mun rooliani. Toisaalta haluaisin olla se kannustava ja läsnäoleva isosisko, jota oikeasti kiinnostaa se vauva ja siskoni hyvinvointi. Toisaalta en pysty siihen. Ja tiedän, että jos en ole läsnä ja kysele asioista, niin tulen katumaan sitä lopunikääni. Vaikea tilanne....
Samalla tavalla ajattelen mahdollisesta kummiutumisesta. Mies taas ei osaa edes kuvitella, että hänestä tulisi sen lapsen kummi. Hän kokee sen loukkauksena itseään kohtaan. Hänellä on niin paha olla.
Meillä on niin paha olla...
Kaikki tuntuu liittyvän jollain lailla vauvaan nyt. Äitini rakastaa lapsesta puhumista. Hän on niin innoissaan. Ja siskoni puhuu myös kysyttäessä. Hän taas murehtii vatsan kasvamista, että kuinka tukala kesä sitä onkaan tiedossa. Ja mitä hän pukee päälle serkkumme rippijuhlaan.
Ja sitten illalla nukkumaan mennessä se kaikki alkoi tuntua liialta. Myönsin miehelleni, että olen kateellinen ja katkera. Ja että minusta tuntuu ettei äitini sittenkään ymmärrä mun tuskaani. Itkin. Itkin kovasti. Tuntui siltä, etten halua liikkua minnekään ihmisten ilmoille vähään aikaan. Halusin vain jäädä sänkyyn vellomaan itsesäälissä.
Mulla on niin epäonnistunut olo.
Sisko on välillä koittanut mulle sanoa, että kyllä mä olen samassa tilanteessa vielä kuin hän nyt, että tällä hetkellä vaan tätyy laittaa panokset liikuntaan ja laihtumiseen, että kyllä me se lapsi vielä saadaan. Hän on lupautunut jopa tulla kanssani uimaan. Mutta en voi sille mitään, että on vaan niin paha olla.
En oikein tiedä mun rooliani. Toisaalta haluaisin olla se kannustava ja läsnäoleva isosisko, jota oikeasti kiinnostaa se vauva ja siskoni hyvinvointi. Toisaalta en pysty siihen. Ja tiedän, että jos en ole läsnä ja kysele asioista, niin tulen katumaan sitä lopunikääni. Vaikea tilanne....
Samalla tavalla ajattelen mahdollisesta kummiutumisesta. Mies taas ei osaa edes kuvitella, että hänestä tulisi sen lapsen kummi. Hän kokee sen loukkauksena itseään kohtaan. Hänellä on niin paha olla.
Meillä on niin paha olla...
13. tammikuuta 2015
Uutisia
Eilen illalla siskon miesystävä kyseli, että olemmeko miehen kanssa kotona. Tulivat ovesta sisään molemmat ja sanoivat, että nyt takki niskaan ja lähdetään vanhempieni luokse käymään. Mun alkoi hälytyskellot soida heti. Osasin jo arvata mitä tulemaan pitää.
Ajettiin vanhempieni luo ja istuttiin keittiöön pöydän viereen kun pöydälle lensi yhtäkkiä tuttipaketti, ultrakuva ja kaikkea sellaista pikkusälää.
Aloin itkeä. Äitini itki. Isäni tapansa mukaan huuteli mitä sattuu ja meni ihan sekaisin. Mun mieheni ei sanonut sanaakaan.
Siinä se sitten tuli. Siskoni on raskaana ja minä en. Se tuntui pahalta, mutta samaan aikaan olin erittäin iloinen. Olin surullinen koska me emme miehen kanssa saaneet olla ensimmäisiä lapsenlapsen tuojia. Olin iloinen, koska siskoni saa lapsen. Ja koska heillä tärppäsi ensimmäisestä kierrosta, he ovat molemmat terveitä. Ja lapsi voi hyvin ja on aktiivinen.
Eilinen ilta meni hehkuttaessa ja kelatessa taaksepäin aikaa ja miettiessä mitä kaikkea tämä nyt tuo tullessaan. Mieheni pysyi hiljaa kokoajan.
Kun me päästiin kotiin, soitin heti ilouutiset parhaalle ystävälleni. Jollain tavalla se tuntui tärkeältä saattaa tieto hänelle heti. Hän kuulosti varautuneelta ja kysyikin, että miltä tuntuu. Ihan ok olo. Mutta olin eilen illalla varma, että se paha olokin sieltä vielä tulee. Sillä hetkellä olin täydellisesti onnellinen heidän puolestaan.
Mies avautui vasta kotona mun puheluni jälkeen. Hän oli täysin järkyttynyt eikä kyennyt koko iltana oikeastaan toimimaan normaalisti. Hän oli miettinyt jopa sitä, että jos meitä pyydetään lapsen kummeiksi. Hän ei halua olla kummi. Että hänestä se tuntuu iskulta vyön alle. Että ei hän osaa olla onnellinen heidän puolestaan. Hän on erittäin katkera ja masentunut. Olen kovin huolissani miehestäni ja hänen jaksamisestaan. Eilen lähinnä kuuntelin hänen ajatuksiaan. Tänään aamulla se iski minuunkin. Tajusin sen kivun, joka uutien aiheutti.
Siskoni jännitti vanhemmillemme kertomista, mutta olen varma, että jonkin verran myös minulle ja miehelle kertomista, koska he tietävät meidän yrittämisestämme ja sairauksista ja kaikesta. Ja uskon, että hän ymmärtää myös ne turhautumisen tunteet ja kateellisuuden ja kaiken. Mutta uskon myös, että se satuttaa häntäkin katsella miten paha mieli meille tulee, kun he ovat raskaana. Kun he saavat kesällä pienen nyytin ja me emme.
Että tässä nyt opetellaan sitten olemaan täti.
Ajettiin vanhempieni luo ja istuttiin keittiöön pöydän viereen kun pöydälle lensi yhtäkkiä tuttipaketti, ultrakuva ja kaikkea sellaista pikkusälää.
Siskoni on kolmannella kuulla raskaana.
-
-
-
-
-
-
-
R A S K A A N A
-
-
-
-
-
-
-
Siskoni.
-
-
-
-
-
-
Raskaana.
Aloin itkeä. Äitini itki. Isäni tapansa mukaan huuteli mitä sattuu ja meni ihan sekaisin. Mun mieheni ei sanonut sanaakaan.
Siinä se sitten tuli. Siskoni on raskaana ja minä en. Se tuntui pahalta, mutta samaan aikaan olin erittäin iloinen. Olin surullinen koska me emme miehen kanssa saaneet olla ensimmäisiä lapsenlapsen tuojia. Olin iloinen, koska siskoni saa lapsen. Ja koska heillä tärppäsi ensimmäisestä kierrosta, he ovat molemmat terveitä. Ja lapsi voi hyvin ja on aktiivinen.
Eilinen ilta meni hehkuttaessa ja kelatessa taaksepäin aikaa ja miettiessä mitä kaikkea tämä nyt tuo tullessaan. Mieheni pysyi hiljaa kokoajan.
Kun me päästiin kotiin, soitin heti ilouutiset parhaalle ystävälleni. Jollain tavalla se tuntui tärkeältä saattaa tieto hänelle heti. Hän kuulosti varautuneelta ja kysyikin, että miltä tuntuu. Ihan ok olo. Mutta olin eilen illalla varma, että se paha olokin sieltä vielä tulee. Sillä hetkellä olin täydellisesti onnellinen heidän puolestaan.
 |
| Kuva |
Mies avautui vasta kotona mun puheluni jälkeen. Hän oli täysin järkyttynyt eikä kyennyt koko iltana oikeastaan toimimaan normaalisti. Hän oli miettinyt jopa sitä, että jos meitä pyydetään lapsen kummeiksi. Hän ei halua olla kummi. Että hänestä se tuntuu iskulta vyön alle. Että ei hän osaa olla onnellinen heidän puolestaan. Hän on erittäin katkera ja masentunut. Olen kovin huolissani miehestäni ja hänen jaksamisestaan. Eilen lähinnä kuuntelin hänen ajatuksiaan. Tänään aamulla se iski minuunkin. Tajusin sen kivun, joka uutien aiheutti.
Siskoni jännitti vanhemmillemme kertomista, mutta olen varma, että jonkin verran myös minulle ja miehelle kertomista, koska he tietävät meidän yrittämisestämme ja sairauksista ja kaikesta. Ja uskon, että hän ymmärtää myös ne turhautumisen tunteet ja kateellisuuden ja kaiken. Mutta uskon myös, että se satuttaa häntäkin katsella miten paha mieli meille tulee, kun he ovat raskaana. Kun he saavat kesällä pienen nyytin ja me emme.
Että tässä nyt opetellaan sitten olemaan täti.
3. tammikuuta 2015
Hei
Olen edelleen maisemissa...
Tässä on tullut vellottua jonkinasteisessa säälissä itseäni kohtaan. Olen yrittänyt selvittää niitä sängyn alla olleita mörköjä. Yksitellen vetänyt niitä päivänvaloon. Tie on ollut raskas ja toisinaan ne pinkovat takaisin varjoihin. Psykologinen sairaanhoitajani vaihtuu. Se on sääli. Vanha oli niin sympaattinen ja meillä meni hyvin yksiin. Ensi viikolla on eka käynti tällä uudella. Saapi nähdä sitten, miten hänen onnistuu kaivella niitä mörköjä esiin.
Olen myös mietiskellyt painon pudottamista. Joulunaikaan kun meillä on tapana saunoa tyttöjen kesken yhdessä ja minua hävetti riisua vaatteet heidän edessään, vaikka tiedän ettei kukaan minua varmasti tuomitse vartaloni takia. Neljä kuukautta on kulunut siitä, kun päätin, että nyt alan katsoa vähän syömisiäni ja siinä ajassa on pudonnut vain 6,8kg. Säälittävän vähän. No, ainakaan jouluna ja UV:na ei ollut tullut yhtään kiloa lisää. Päinvastoin: oli pudonnut kilo. Nyt palataan ensi viikolla normaaliin päivärytmiin kanasalaatteineen,vesijumppineen ja kuntopyöräilyineen.
Pelkäsin joulua. Ihan vain siksi, että kuinka usein siskoni tai äitini huomauttaa syömästäni suklaan määrästä! Tai jostain muista herkuista. Olin valmistellut jopa puolustuksekseni pari virkettä. :D Mutta niitä ei tarvinnut käyttää. He taisivat ymmärtää, että tarvitsen tauon kaikesta raskaasta. Joten söin hyvin mielin niin paljon suklaata ja joulupipareita kuin tahdoin. :) Joulu meni muutenkin hyvin. Sain paljon kivoja lahjoja! Kirjoja, kynsilakkoja, maalausvälineitä, jälkiruokakulhoja jne. Olen kyllä niin jouluihminen, että minusta on surullista jo ensi viikolla riisua kuusi...
Meidän uusi vuosi meni rauhallisissa merkeissä. Olimme miehen vanhempien luona ja pelasimme lautapelejä monta tuntia! Puolenyön jälkeen grillasimme makkaroita nuotiolla. Sellaisia huolettomia iltoja kaipailen enemmänkin elämääni.
Tähän loppuun pitäisi kai kirjoittaa jokin lause kuten "Tästä vuodesta tulee muutosten vuosi" tai "Vuonna 2015 pääsen tavoitteisiini ja pyrin olemaan murehtimatta liikoja". Mutta en taida sellaisia uskaltaa luvata. Sen sijaan yritän tehdä parhaani, että pysyn järjissäni näiden kaikkien murheiden ja ilojen sekamelskassa.
Tässä on tullut vellottua jonkinasteisessa säälissä itseäni kohtaan. Olen yrittänyt selvittää niitä sängyn alla olleita mörköjä. Yksitellen vetänyt niitä päivänvaloon. Tie on ollut raskas ja toisinaan ne pinkovat takaisin varjoihin. Psykologinen sairaanhoitajani vaihtuu. Se on sääli. Vanha oli niin sympaattinen ja meillä meni hyvin yksiin. Ensi viikolla on eka käynti tällä uudella. Saapi nähdä sitten, miten hänen onnistuu kaivella niitä mörköjä esiin.
Olen myös mietiskellyt painon pudottamista. Joulunaikaan kun meillä on tapana saunoa tyttöjen kesken yhdessä ja minua hävetti riisua vaatteet heidän edessään, vaikka tiedän ettei kukaan minua varmasti tuomitse vartaloni takia. Neljä kuukautta on kulunut siitä, kun päätin, että nyt alan katsoa vähän syömisiäni ja siinä ajassa on pudonnut vain 6,8kg. Säälittävän vähän. No, ainakaan jouluna ja UV:na ei ollut tullut yhtään kiloa lisää. Päinvastoin: oli pudonnut kilo. Nyt palataan ensi viikolla normaaliin päivärytmiin kanasalaatteineen,vesijumppineen ja kuntopyöräilyineen.
 |
| Uutena vuonna meillä oli tähtisädetikkuja! Ja voi että miten niistä tuli mieleen lapsuus! :) |
Pelkäsin joulua. Ihan vain siksi, että kuinka usein siskoni tai äitini huomauttaa syömästäni suklaan määrästä! Tai jostain muista herkuista. Olin valmistellut jopa puolustuksekseni pari virkettä. :D Mutta niitä ei tarvinnut käyttää. He taisivat ymmärtää, että tarvitsen tauon kaikesta raskaasta. Joten söin hyvin mielin niin paljon suklaata ja joulupipareita kuin tahdoin. :) Joulu meni muutenkin hyvin. Sain paljon kivoja lahjoja! Kirjoja, kynsilakkoja, maalausvälineitä, jälkiruokakulhoja jne. Olen kyllä niin jouluihminen, että minusta on surullista jo ensi viikolla riisua kuusi...
Meidän uusi vuosi meni rauhallisissa merkeissä. Olimme miehen vanhempien luona ja pelasimme lautapelejä monta tuntia! Puolenyön jälkeen grillasimme makkaroita nuotiolla. Sellaisia huolettomia iltoja kaipailen enemmänkin elämääni.
Tähän loppuun pitäisi kai kirjoittaa jokin lause kuten "Tästä vuodesta tulee muutosten vuosi" tai "Vuonna 2015 pääsen tavoitteisiini ja pyrin olemaan murehtimatta liikoja". Mutta en taida sellaisia uskaltaa luvata. Sen sijaan yritän tehdä parhaani, että pysyn järjissäni näiden kaikkien murheiden ja ilojen sekamelskassa.
12. joulukuuta 2014
Lääkitys kohdilleen?
Kävin lääkärille valittamassa, että endokivut on pahoja ja panacodista tulee oksettava olo. Pitkän pohtimisen ja haastattelun jälkeen lääkäri määräsi mulle Tramadolia (50mg).
Lääkeseloste kuulosti hurjalta. Onko jollain kokemuksia tästä lääkkeestä? Kuulisin mielelläni.
Epäilen, ettei tämäkään lääke nimittäin sovi minulle, koska sen haittavaikutusten listan kärjessä on huimaus ja pahoinvointi. :( En tiedä mitä myrkkyjä sitten joudun kroppaani tunkemaan, jos tämäkään ei ole hyvä...
Mutta niitä kokemuksia?
Lääkeseloste kuulosti hurjalta. Onko jollain kokemuksia tästä lääkkeestä? Kuulisin mielelläni.
Epäilen, ettei tämäkään lääke nimittäin sovi minulle, koska sen haittavaikutusten listan kärjessä on huimaus ja pahoinvointi. :( En tiedä mitä myrkkyjä sitten joudun kroppaani tunkemaan, jos tämäkään ei ole hyvä...
Mutta niitä kokemuksia?
11. joulukuuta 2014
Vuosi takana
Tajusin juuri, että olemme yrittäneet vauvaa vuoden. Salakavalasti sekin etappi hiipi kohdalle...
Olemme vuoden olleet ilman ehkäisyä ja tässä sitä edelleen kaksistaan ollaan. Mun mielialat tän asian tiimoilta vaihtelee kovasti. On päiviä jolloin on hyvä olla. Silloin ajattelen, että meidänkin aikamme vielä koittaa. Tavalla tai toisella. Ja että nyt on hyvä keskittyä kummipojan kasvun seuraamiseen ja laihdutusprojektiin. Ja sitten on päivä, jolloin tuntuu siltä, että elämä täyttä paskaa. On epäonnistunut olo niin naisena olemisessa, puolisona ja tyttärenä. Silloin on sellainen olo, etten kelpaa tällaisena äidilleni enkä puolisolleni. Ja kaiken lisäksi en osaa edes hillitä makeanhimoa ja kaikenlaista ruoan ylisyöntiä.
Oloani niissä pohjamudissa ei varmastikaan helpota se, että esimieheni on raskaana. Tai se, että firmassamme on tällä hetkellä laskettava kahden käden sormilla äippälomalaiset. Ja sitten on vielä pimeää ulkona. Ja olen lihava. Ja siskoni yrittää myös lasta. Ja koen, etten saisi valittaa mistään, koska emme ole yrittäneet kuin vasta vuoden. Ja... Ja... Ja...
Nyt on varmaankin menossa se pimeä kausi. Kärsin kaamosmasennuksesta ja takerrun mielessäni jos jonkinlaiseen sanaan ja sanomisiin. Niin äitini kuin siskoni kuin miehenikin. Kaikki tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän oloani. Enkä oikein osaa sitä selittääkkään. Tuntuu vain pahalta olla. Ja päivät vierivät vain eteenpäin.
Edelleen käyn psykologisella sairaanhoitajalla. Ensi kerralla käsittelemme epäonnistumisen tunnetta. Se kun on mun elämässä ollut läsnä lähes aina. Milloin missäkin asiassa...
Luin Suunnittelemattomuuksissaankin -blogista "Ihmeet tapahtuvat muille" kirjasta ja ajattelin lainata sen kirjastosta lukemiseksi. Ehkä saan siitä lohtua ja voimaa jaksaa jatkaa.
Olemme vuoden olleet ilman ehkäisyä ja tässä sitä edelleen kaksistaan ollaan. Mun mielialat tän asian tiimoilta vaihtelee kovasti. On päiviä jolloin on hyvä olla. Silloin ajattelen, että meidänkin aikamme vielä koittaa. Tavalla tai toisella. Ja että nyt on hyvä keskittyä kummipojan kasvun seuraamiseen ja laihdutusprojektiin. Ja sitten on päivä, jolloin tuntuu siltä, että elämä täyttä paskaa. On epäonnistunut olo niin naisena olemisessa, puolisona ja tyttärenä. Silloin on sellainen olo, etten kelpaa tällaisena äidilleni enkä puolisolleni. Ja kaiken lisäksi en osaa edes hillitä makeanhimoa ja kaikenlaista ruoan ylisyöntiä.
 |
| Kuva |
Oloani niissä pohjamudissa ei varmastikaan helpota se, että esimieheni on raskaana. Tai se, että firmassamme on tällä hetkellä laskettava kahden käden sormilla äippälomalaiset. Ja sitten on vielä pimeää ulkona. Ja olen lihava. Ja siskoni yrittää myös lasta. Ja koen, etten saisi valittaa mistään, koska emme ole yrittäneet kuin vasta vuoden. Ja... Ja... Ja...
Nyt on varmaankin menossa se pimeä kausi. Kärsin kaamosmasennuksesta ja takerrun mielessäni jos jonkinlaiseen sanaan ja sanomisiin. Niin äitini kuin siskoni kuin miehenikin. Kaikki tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän oloani. Enkä oikein osaa sitä selittääkkään. Tuntuu vain pahalta olla. Ja päivät vierivät vain eteenpäin.
 |
| Kuva |
Edelleen käyn psykologisella sairaanhoitajalla. Ensi kerralla käsittelemme epäonnistumisen tunnetta. Se kun on mun elämässä ollut läsnä lähes aina. Milloin missäkin asiassa...
Luin Suunnittelemattomuuksissaankin -blogista "Ihmeet tapahtuvat muille" kirjasta ja ajattelin lainata sen kirjastosta lukemiseksi. Ehkä saan siitä lohtua ja voimaa jaksaa jatkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)