Karppaustako?

En tiedä alanko olla epätoivoinen painonpudottaja, kun alan jo pohtia, että pitäisikö kuitenkin aloittaa jokin ihmedietti.

Mun on paino syömisten tarkkailusta ja liikkumisesta huolimatta jäänyt paikoilleen. Okei, ehkä on muutama pulla ja suklaa tullut syötyä enemmän. Mutta sallittakoon se. Onhan tämä alkuvuosi ollut henkisesti kovinkin raskasta aikaa.

Se tosiasia, että siskoni on raskaana ei tule muuttumaan. (Herrantähden, toivottavasti ei muutukaan!) Ja isoisäni makaa sairaalassa puolitiedottomana jalka jo puoliksi toisella puolen. Sillekään en mahda mitään.

Kuva

Siispä, kun pelikortit on lyöty pöytään, niillä pitäisi pelata. Miten sen vain saa toimimaan? Dietillä? Ja millä dietillä? Karppaustako? Atkinsindiettiä? Painonvartijoita? Pussikeittodietti? Liian paljon valinnan varaa. Ja liian paljon ajatukset kohdistuu siihen ruokaan. Jos pitää mitettiä jatkuvasti mitä suuhun voi ja saa laittaa, niin sitä enemmän mielen perukoilla kummittelee Fazerin suklaa ja sipsipussi.

Tavallaan olen aina ollut ihmediettejä vastaan. Miten se normaaliin ruokaan siirtyminen sitten tapahtuu? Painohan siinä väkisinkin sitten nousee eli onko sitten laihdutettava muutama kilo tavoitepainon alle? Itsensä huijaamista pitkälti... Mutta kun se oma paino ei laske. Ja kun se ei laske, niin aina menee pidempää niihin hoitoihin pääseminen. :(

Onko jollakin kokemuksia jostan dieteistä? Hyvää/huonoa sanottavaa?

Kuvittelenko?

Olen tässä muutaman viikon aikana pohtinut omaa tilannettani. Omia sairauksiani.

Tai oikeastaan sitä, että kuvittelenko vain olevani sairas... Onko minulla tosiaan PCO tai PCOS tai endometrioosi. Ja miten ihmeessä saan itseni vakuutettua, etten kuvittele.

Ja mitä jos oikeasti olenkin kuvitellut? Jos oikeasti ne menkat eivät olekaan normaalia kipeämmät. Jos vain mieleni temppuilee ja se kipu onkin normaalia? Ja entä jos karvoitus alavatsan alueella onkin minulla täysin normaali? Tai jos olenkin ovuloinut, mutten ole sitä huomannut? Ja entäs sitten, se ultraaminen ensikäynnillä? Mitä jos se olikin väärässä rakkuloiden määrästä? Tai... Tai... Tai...

Minullahan ei ole endometrioosia todettu leikkauksella. En tiedä miksei. Ei kukaan ole missään vaiheessa sitä ehdottanut. Enkä ole minäkään. Koska mitä jos kaikki onkin normaalisti?! Samoin en ole nähnyt itse niitä rakkukoita siellä munasarjoissa. Minulla ei ole kuvaa, ei mitään todisteita siitäkään.

Olenko tosiaan kuvitellut kaiken?

Suhteita

Minä ja siskoni olemme aina olleet läheisiä. Olemme voineet puhua mistä tahansa mieltä askarruttavasta asiasta. Minä olen ollut isosiskona se, jolta on voinut kysyä, kun äidiltä ei ole halunnut. Olen ollut kuuntelevana korvana ja lohduttavana olkapäänä. Olen myös ollut loistava tappelupukari kun sellaista on satuttu tarvitsemaan...

Nyt kun sisko onkin raskaana ja minä en, tilanteemme on muuttunut. Tai saatan vain uskotella niin itselleni. En tiedä. Oma olemiseni on kuitenkin muuttunut. Yhdessäolo ei ole enää niin mutkatonta kuin ennen.

Se on sääli.

Koen samalla tavalla suhteeni äitiini muuttuneen. Hänestä on tulossa ylpeä mamma. Ja hän kyllä kuuluttaa sen kaikille. En kuitenkaan ole kyennyt kuuluttamaan itse hänelle, että miltä minusta tuntuu kun hän jatkuvasti puhuu tulevasta ja vauvasta. Että saattaisin kaivata jotain muuta kuin jatkuvaa vauvahypetystä. Että hän voisi ottaa minunkin tunteeni huomioon, vaikka tietysti iloinen on siskoni puolesta.

Aikaisemmin kerroin äidilleni kaiken. Enää en kerro. En pysty.

Laihtuminen ja lapsettomuus

Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, niin tässä taas yksi tällainen juttu. Tuttua asiaa, mutta ei liene pahasta välillä muistutella niistä tutuistakin asioista. Vai mitä?

Lihavuus viivästyttää toivotun raskauden alkua

Voi itku...

Esittelin eilen vanhemmilleni tuliaisia ulkomaan matkaltani ja oli niin vaikeaa ihastella ostamaani pikkuruista nallepukua äitini kanssa. Ostin siis tuliaisiksi siskoni vauvalle söpön nallepuvun. Ja tästäkös äitini intoutui puhumaan ja suunnittelemaan kaikkea vauvaan liittyvää.

Kaikki tuntuu liittyvän jollain lailla vauvaan nyt. Äitini rakastaa lapsesta puhumista. Hän on niin innoissaan. Ja siskoni puhuu myös kysyttäessä. Hän taas murehtii vatsan kasvamista, että kuinka tukala kesä sitä onkaan tiedossa. Ja mitä hän pukee päälle serkkumme rippijuhlaan.

Ja sitten illalla nukkumaan mennessä se kaikki alkoi tuntua liialta. Myönsin miehelleni, että olen kateellinen ja katkera. Ja että minusta tuntuu ettei äitini sittenkään ymmärrä mun tuskaani. Itkin. Itkin kovasti. Tuntui siltä, etten halua liikkua minnekään ihmisten ilmoille vähään aikaan. Halusin vain jäädä sänkyyn vellomaan itsesäälissä.

Mulla on niin epäonnistunut olo.

Sisko on välillä koittanut mulle sanoa, että kyllä mä olen samassa tilanteessa vielä kuin hän nyt, että tällä hetkellä vaan tätyy laittaa panokset liikuntaan ja laihtumiseen, että kyllä me se lapsi vielä saadaan. Hän on lupautunut jopa tulla kanssani uimaan. Mutta en voi sille mitään, että on vaan niin paha olla.

En oikein tiedä mun rooliani. Toisaalta haluaisin olla se kannustava ja läsnäoleva isosisko, jota oikeasti kiinnostaa se vauva ja siskoni hyvinvointi. Toisaalta en pysty siihen. Ja tiedän, että jos en ole läsnä ja kysele asioista, niin tulen katumaan sitä lopunikääni. Vaikea tilanne....

Samalla tavalla ajattelen mahdollisesta kummiutumisesta. Mies taas ei osaa edes kuvitella, että hänestä tulisi sen lapsen kummi. Hän kokee sen loukkauksena itseään kohtaan. Hänellä on niin paha olla.

Meillä on niin paha olla...

Uutisia

Eilen illalla siskon miesystävä kyseli, että olemmeko miehen kanssa kotona. Tulivat ovesta sisään molemmat ja sanoivat, että nyt takki niskaan ja lähdetään vanhempieni luokse käymään. Mun alkoi hälytyskellot soida heti. Osasin jo arvata mitä tulemaan pitää.

Ajettiin vanhempieni luo ja istuttiin keittiöön pöydän viereen kun pöydälle lensi yhtäkkiä tuttipaketti, ultrakuva ja kaikkea sellaista pikkusälää.

Siskoni on kolmannella kuulla raskaana. 

-

-

-

-

-

-

-

R A S K A A N A

-

-

-

-

-

-

-

Siskoni. 

-

-

-

-

-

-

Raskaana. 

Aloin itkeä. Äitini itki. Isäni tapansa mukaan huuteli mitä sattuu ja meni ihan sekaisin. Mun mieheni ei sanonut sanaakaan.

Siinä se sitten tuli. Siskoni on raskaana ja minä en. Se tuntui pahalta, mutta samaan aikaan olin erittäin iloinen. Olin surullinen koska me emme miehen kanssa saaneet olla ensimmäisiä lapsenlapsen tuojia. Olin iloinen, koska siskoni saa lapsen. Ja koska heillä tärppäsi ensimmäisestä kierrosta, he ovat molemmat terveitä. Ja lapsi voi hyvin ja on aktiivinen.

Eilinen ilta meni hehkuttaessa ja kelatessa taaksepäin aikaa ja miettiessä mitä kaikkea tämä nyt tuo tullessaan. Mieheni pysyi hiljaa kokoajan.

Kun me päästiin kotiin, soitin heti ilouutiset parhaalle ystävälleni. Jollain tavalla se tuntui tärkeältä saattaa tieto hänelle heti. Hän kuulosti varautuneelta ja kysyikin, että miltä tuntuu. Ihan ok olo. Mutta olin eilen illalla varma, että se paha olokin sieltä vielä tulee. Sillä hetkellä olin täydellisesti onnellinen heidän puolestaan.

Kuva

Mies avautui vasta kotona mun puheluni jälkeen. Hän oli täysin järkyttynyt eikä kyennyt koko iltana oikeastaan toimimaan normaalisti. Hän oli miettinyt jopa sitä, että jos meitä pyydetään lapsen kummeiksi. Hän ei halua olla kummi. Että hänestä se tuntuu iskulta vyön alle. Että ei hän osaa olla onnellinen heidän puolestaan. Hän on erittäin katkera ja masentunut. Olen kovin huolissani miehestäni ja hänen jaksamisestaan. Eilen lähinnä kuuntelin hänen ajatuksiaan. Tänään aamulla se iski minuunkin. Tajusin sen kivun, joka uutien aiheutti.

Siskoni jännitti vanhemmillemme kertomista, mutta olen varma, että jonkin verran myös minulle ja miehelle kertomista, koska he tietävät meidän yrittämisestämme ja sairauksista ja kaikesta. Ja uskon, että hän ymmärtää myös ne turhautumisen tunteet ja kateellisuuden ja kaiken. Mutta uskon myös, että se satuttaa häntäkin katsella miten paha mieli meille tulee, kun he ovat raskaana. Kun he saavat kesällä pienen nyytin ja me emme.

Että tässä nyt opetellaan sitten olemaan täti.