15. lokakuuta 2014

Väsymystä ilmassa

Eilen oli ensimmäinen käyntini psykiatrisella sairaanhoitajalla. Jännitin ja pelkäsin sinne menemistä. Enhän ollut sairas. Oma äitinikin oli ilmaissut, että tarviiko sellasta nyt sentään. Siispä menin sinne sellaisella asenteella, että käyn nyt kerran, kunnei mitään maksa ja on sitten nähty sekin.

Puolitoista tuntia tuli naishoitajan kanssa puhuttua. Oikein mukava hän oli. Otti minut tosissaan. Aloin itkeä ennen kun sain ensimmäistä sanaakaan ulos suustani. Hän tarjosi minulle nenäliinoja. Ja sitten aloin kertoa.

Kuva
 Kerroin lapsen yrittämisestä, endometrioosista, pco:sta, miehen vähäisistä siittiöistä, ajauduin kertomaan siitä, miten minua ala-asteella kiusattiin, miten oma äitini toitotti, että minun tulee laihduttaa "vain pari kiloa niin on hyvä", kuinka lapsuuden aikaiset ystäväni jättivät minut yksin yläasteella, miten ensirakkauteni hylkäsi minut perinjuurin tylysti vieraaseen kaupunkiin, miten minulla ei ollut siellä uudessa kaupungissa yhtään ystävää, jonka kanssa olla iltaisin tekemisissä, miten jouduin opettajan kiusaamaksi, kuinka löysin itseni ajattelemasta, että mitä jos kainaloita höylätessä se terä vahingossa lipsahtaa, miten hukkasin itseni, niin etten muista puolen vuoden ajalta yhtään mitään, miten taas uudessa koulussa ja kaupungissa huomaan tulleeni narsistin uhriksi ja miten väsynyt nyt olen.

Ja itkin.

Ja itkin lisää.

Kerroin itsestäni ja elämästäni enemmän asioita kuin kenellekään ulkopuoliselle ikinä.

Ja se tuntui hyvältä. Tiesin, ettei se nainen, joka istui vastapäätäni, voinut kertoa asioitani kenellekään. Tiesin, että voin turvallisesti purkaa ajatuksiani.

Istunnon lopuksi sovittiin uudesta tapaamisesta tämän kuun loppuun. Uusi aika on 31.10. Hoitaja ehdotti myös, että voisimme pohtia yhdessä olisiko kenties mielialalääkkeistä apua. Saisinko kenties niiden avulla voimia jatkaa painon pudotusta. Hänen kanssaan purkaisimme kaikkea tätä henkistä taakkaa, joka vuosien varrella on tullut dumpatuksi takaraivollani keikkuvaan järeällä lukolla varustettuun arkkuun.

4 kommenttia:

  1. Itku pääsi tätä lukiessa... Toivon todella että saat ahditukseen apua tuolta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Kaikki tuki on äärimmäisen tärkeää.

      Poista
  2. Ensimmäinen kerta on todella vaikea, mutta se on uskomatonta miten paljon se auttaa ja mitä kaikkea siellä voikaan tulla esiin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Kyllä mä yritän uskoa, että siitä on apua. Vähän ehkä pelottaa, kun tiedän, että joudun käymään siellä läpi kipeitä asioita. Ja kenties tulen siellä muistamaan asioita, jotka olen muuten jo unohtanut ja lukinnut sinne arkun syövereihin. Kiitos <3

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)