Heräsin viime yönä siihen fiilikseen, että kuset tuli alle. Tiedättekö miten kamala tunne se on kun täydestä unesta herää siihen, että ihan kuin olisi laskenut alleen? No joo... Siitä sitten äkkiä lakanoita koittamaan. Täysin kuivat. Sitten vessaan ja tsädäm! Paperissa on kirkasta verta.
Mieliala laski kuin lehmän häntä.
Verta ei ole sen jälkeen tullut enää, mutta olen aika varma, että vuoto huomisen tai viimeistään lauantain aikana runsastuu ja menkat ne ovat. Blah. Ja minä kun jo ehdin taas toivoa...
Miksi aina pitää toivoa? Mikse voi olla vain tässä asiassa sellainen romootti joka hoitaa asiat järkevästi tunteilematta ja toivomatta turhia? Aina pitää olla toivomassa ja pettymässä. Yhtä vuoristorataa!
Ja ainiin. Kuultiin miehen kanssa taas vaihteeksi vauvauutisia. Eräs miehen ystävä, joka hiljattain meni naimisiin, saa tänä vuonna vauvan. Sillä lailla. Ihan kuin näitä Erno Pettereitä ja Liisa Marjoja ei tähän lähipiirin siunautuisi muutenkin tarpeeksi.
Mur.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)