 |
| Kuva |
Sitten vuotta myöhemmin istuin siskoni autossa matkalla vanhempiemme luo aavistaen, että kohta he kertovat odottavansa lasta. Keittiön pöydän ympärille keräännyttyämme siskoni mies pudotti pöydälle tutteja. Olin oikeassa. He odottavat vauvaa. Varmistaakseni kysyin vielä siskoltani, että oletko sä raskaana. Hän vastasi lyhyesti joo. Mun vatsaan putosi silloin kivi. Kyyneleet virtasi. Ilosta ehkä. Mutta myös surusta. Olin kateellinen. Meillä oli juuri tullut vuosi yritystä täyteen. Yritin esittää muille, ja myös itselleni, että olen iloinen siskoni puolesta. Että se on hienoa, etteivät he joudu käymään läpi lapsettomuuden helvettiä. Kuitenkin tieto siskoni raskaudesta murensi minut kokonaan. Minut ja mieheni.
Nyt taaksepäin katsoessa tajuaa sen, miten eritavalla otin raskausuutiset vastaan. Miten olin muuttunut vuodessa. Yritin olla vahva mieheni vuoksi. Hänelle uutiset olivat myrkkyä. Minä pakotin itseni ajattelemaan asiaa positiivisesti, mutta olin katkera. Ja olen edelleen kateellinen. Joka kerta hänen vatsansa nähdessäni tunnen sen raskaan kiven mahassani. Pieni surun aalto pyyhkäiseen mun ylitse kun ajattelen, että jos olisin tullut yhtä helposti raskaaksi, niin meillä olisi nyt noin 8kk ikäinen lapsi. Eteenpäin on onneksi tultu ja elämä on jatkanut etenemistään. Kai se kivikin sitten pikkuhiljaa kevenee entisestään. Mahdankohan tulla raskaaksi ennen kuin siskoni odottaa jo toista...
Meillä jostain syystä mies ei ollut yhtään muille kateellinen, eikä hän ottanut lapsettomuutta niin raskaasti kuin minä. Hän yritti aina vakuutella minulle, että muiden onni ei ole meiltä pois. Ja sanoi että ei hän muiden lapsia kadehdi. Itse en siihen pystynyt. Jotenkin se kateus kyllä kohdistui siihen raskauteen, eikä itse lapseen. Kun lapsi oli syntynyt, niin tunne helpotti. Se oli kuitenkin se raskaus jota itse tavoittelin ja lapsen syntymä oli niin kaukainen ajatus. Toki kirpaisi nähdä vastasyntynyt ekaa kertaa ja sen jälkeen itkeskelinkin, mutta nopeasti sen jälkeen helpotti. Jos meillä olisi heti tärpännyt, niin lapsi aloittaisi syksyllä koulun. Sen sijaan esikoinen täytti juuri 3 vuotta.
VastaaPoistaSe on jännää, miten ihmiset reagoivat eritavoin tällaisiin asioihin, raskaisiin uutisiin. Raskaushan on aina ilon asia. Olen sitä mieltä. Mutta on niin erikoista miten voimakkaan surun tunteen se voi itsessä aiheuttaa. Uskon, että minunkin oloni helpottaa entisestään kun siskoni lapsi syntyy ja minusta tulee hänen kummitäti.
PoistaMinulla oli viime syksynä kohdunulkoinen, jonka seurauksena menetin oikean munanjohtimen. Ennen sitä olin aina iloinen toisten raskauksista enkä tuntenut minkäänlaista kateutta. Nyt raskautumisyritystä on takana yli puoli vuotta ja tunnen katkeruutta kaikista ystävieni raskauksista vaikka olenkin onnellinen heidän puolestaan. Yksi ystäväni kertoi raskaudestaan minulle vasta, kun oli melkein kuudennella kuulla raskaana, koska ei halunnut pahoittaa mieltäni. Onko minusta oikeasti tullut niin ennalta-arvattava? Jokainen raskausuutinen nostaa kyyneleet silmiini ja seuraava yö menee itkiessä. Tuntuu, että olen itsekäs, koska haluan sen oman vauvan.
VastaaPoista-Susanna / Colour Outside the Lines
Rankka taival on teilläkin takana. :( Voimahaleja jaksamiseen!
PoistaSen vauvan kaipuu on niin suuri ja kokonaisvaltainen, että väkisinkin on itsekäs. Ja minusta se on ihan ok. Lisääntyminen on luonnollisin juttu mitä on ja kun se ei syystä tai toisesta onnistu, on se selvää, että katkeroituu. Hoivavietti on meillä pitkään yrittäneillä kasvanut huippuunsa ja pienetkin kolaukset siihen tuntuvat suurilta. Elämä on epäreilu... Ja läheiset kyllä huomaavat kun kaikki ei ole ok ja he huolehtivat ihan turhaankin raskaudesta kertomista. Siskonikin oli jännittänyt minulle kertomista. Normaalitilanteessa hän ehkä olisi kertonut aikaisemmin, muttei tiennyt miten kova paikka se minulle on joten venytti sitäkin mahdollisimman pitkälle. Älä huoli. Kyllä sinä saat olla itsekäs, mutta muista että muut ovat vain huolissaan sinusta. :)
Toivon kovasti, että teillä uudelleen tärppää. <3